Hyvää itsenäisyyspäivää!

Ja jälleen on yksi ikäkilometri Suomi-neidon lasissa lisää. Sitähän kohta jo vallan sataset paukkuu! Siispä; hyvää ja rauhallista itsenäisyyspäivää (vielä toistaiseksi suhteellisen) vapaaseen Suomeen!

Huomasin juuri, etten ole kirjoitellut kohta kolmeen kuukauteen mitään. Ei ole huvittanut - en tiedä miksi. Nyt kuitenkin päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja kirjoittaa taas muutaman sanan. Ensinnäkin; lento on ostettu - Harri-poika saapuu Suomeen 11.3.2011 kello 15.20. Vielä ei kannata vastaanottokomiteoiden alkaa varailla vuoronumeroita - minut on nimittäin uhattu kaapata suoraan Helsinki-Vantaalta viikoksi pois kaiken sivistyksen ääreltä. Määränpäästä en ole vielä itsekään aivan satavarma, veikkaisin kuitenkin mökkiä jossainpäin Pohjois- tai Etelä-Savoa.

Niin, mitäs minä olen puuhastellut viimeisen kolmen kuluneen kuukauden aikana? Pyry ja Riikka kävivät piipahtamassa. Aikataulu oli kiireinen, mutta kerkesimmepä nähdä ja tehdä aikas paljon: kävimme tietysti Tokiossa (monessa, monessa paikassa siellä, tottakai), Nagatorossa (Saitamassa sijaitseva, luonnonkaunis paikka, jossa pääsi nauttimaan vilvoittavasta joesta, näteistä maisemista ja vaikuttavista temppeleistä), Kawagoessa sekä parin päivän reissulla Kiotossa. Söimme tietysti myös paljon hyvää ruokaa ja kerkesimmepä kavereideni kanssa hauskaakin pitämään.

Kouluahan tässä on tietysti käyty - enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi, juuri tänään olin menemättä lentsun vuoksi. Keskiviikkona on tärkeää tekemistä, joten tahto olisi kova parantua ennen sitä. Lisäksi kerkesin hetkeksi ottaa ja jättää kiinalaisen tyttöystävän, Xiaoyuen. Mielestäni asiat kuitenkin menivät liian konstikkaiksi, joten katsoimme parhaaksi jatkaa kaveripohjalta. Ei siitä sen enempää.

Päivänä eräänä osallistuin myös Daito Bunkan English Speech Contestiin. Edellisten vaihtareiden mukaan kyseessä oli läpihuutojuttu ja palkinnoksi oli vieläpä luvassa 100 000 jeniä (=melkein tonni ihmisten rahaa.) Alkukarsintaan en paljoa varautunut, mitä nyt tietysti sen puheen laadin. Nimittäin, vaihtareiden sarjassa ei ollut esikarsintaa, joten preliminääreihin tuli vain osallistua, että jatko aukeaisi. Kisan finaali pidettiin 26.11. - ja senhän minä sitten voitin! Tapsakin sai vaihtarisarjan 2. palkinnon, 10 000 jeniä. Tehtäköön tässä selväksi, että eri sarjoista huolimatta, jokainen osallistuja tavoitteli kaikille avointa kisan pääpalkintoa. Pokaali on tuossa telkkaripöydällä - mitenkähän sen saa Suomeen? Harmittavasti palkintosumma osoittautui kuitenkin Monopoli-rahaksi: minulla on nyt 100 kpl 1000 jenin kuponkeja, jotka käyvät vain ja ainoastaan Maruhiro-nimisen konsernin myymälöissä. Ja jostain syystä naapurissa sijaitseva Maruhiron Tobu-tavaratalo ei kuitenkaan hyväksy niitä. Noh, ajattelin sijoittaa melkoisen osan potista Okinawan matkaan, jonne olisi tarkoitus lähteä kaiketi helmikuun loppupuolella. Maruhirolla nimittäin sattuu olemaan matkayhtiö!

Kisan aiheena oli "Energy" - ei kuitenkaan siis mikään sähköenergia, vaan kehonsisäinen voima tms. Puheeni voi käydä lukemassa vaikkapa Naamakirjassa olevista muistiinpanoistani. Puhuin musiikista ja sen tuottamasta voimasta. Vaikka jälkikäteen sain kuulla, että tuomaripisteiden perusteella olin vasta toiseksi paras, en piittaa siitä pätkääkään - kerrankin politiikka oli minun puolellani!

Viime sunnuntaina joukko meitä vaihtareita osallistui japanin kielen tasokokeeseen, JLPT:n. Olimme Tapsan kanssa molemmat keskimmäisen, eli kolmannen (viidestä) tason kokeessa. Koska olen laiska ja saamaton paska, en ollut valmistautunut kokeeseen kunnolla, vaikka preppauskirjatkin olin hankkinut. En odota suuria tuloksia, mutta nytpähän ainakin on kokeen käytännöt tiedossa; Suomessa sitten uudestaan.

Pari viikkoa takaperin kävimme turistireissulla Yokohamassa. Suoraan sanoen Chinatown oli kliseinen pettymys, mutta muun muassa Sankeienin kansallispuisto (tms) oli erittäin vaikuttava näky, kuvia reissulta kirjoituksen lopuksi. Samalta reissulta on myös autopornokuvat - kummistakin täydempi kuvakooste Naamakirjassa. On silti mainittava, etten ole oikein kykenevä sisäistämään japanilaista matkamentaliteettia: kaikkialle pitää olla aina menossa minuuttiaikataulun mukaisesti - ihmiset eivät siis rentoudu lomallakaan. Tämä harmitti minua etenkin Sankeienin puistossa/puutarhassa, jossa taisimme viettää kokonaiset 40 minuuttia. Ainakin kolmannes koko komeudesta jäi meikäpojalta näkemättä! No, aina ei voi voittaa ja järjestävän osapuolen kämmähdyksen vuoksi sen sijaan, että olisin maksanut matkasta 3000 jeniä (=hieman alle kolmekymppiä), sain KV-toimistolta 1000 jeniä. Ei lahjahevosta ja niin edelleen...

Joulu se tulla jolkottaa ja se on näkynyt Japanin katukuvassa jo Halloweenistä asti: ostarit ovat täynnä irvokkaita muovikuusia ja kaupoissa soi oksettavat joulurallit - muutaman minuutin looppina tietysti. Monilla työpaikoilla joulu ei ole edes vapaa. Koska kyseessä on vahvasti ei-kristillinen maa, joulu on täällä lähinnä pariskuntien juhla. Silloin käydään huvipuistoissa, syödään ulkona, käydään elokuvissa ja hengaillaan ostareilla. Mutta kyllä täälläkin silti joulusesonki on - joka paikalla on omat joulutarjouksensa ja -tuotteensa. Ja jouluisin täällä syödään kakkua - ei vanukasta tai kinkkua, vaan kakkua. Ja nimenomaan täytekakkua. Vaihtareiden kesken sovimme, että meidän joulujuhlamme on 26.12. eli Tapaninpäivänä, jolloin teemme porukalla jouluruokaa (ilmeisesti anglosaksisen käsityksen mukaan) ja kutsumme kavereitamme paikalle syömään ja juhlimaan kanssamme. Katsotaan, mitä tuleman pitää.

Perhejuhlista suurin on ilmeisesti uusivuosi, jolloin vietään aikaa kotona ja syödään kotiruokaa, ja kuten sanottu - perheen kesken. Suomessa on totutusti nimenomaan toisinpäin. Saa nähdä, miten me sitä vietämme. Ilotulitesesonki on täällä jo kesällä, joten en usko, että uusivuosi tulee olemaan suurta rakettien ja pommien juhlaa.

- Harri-poika

P.S. Tutuille terkkuja!




Ja tässä miehiseen (miksei myös toki naiselliseen) makuun sitä luvattua autopornoa:

Aurinko, aurinko lettuja paistaa - ja kun paistaiskin vaan niitä!

Tervehdys jälleen, kaikki Sedän rakkaat pikkupallerot - reilun kuukauden tauon jälkeen. Ajattelin, ettei kannata kirjoittaa ellei aihetta ole. Kämpillä vetelehtiminen kun ei varmaan olle kaikkein mielenkiintoisinta luettavaa. Siispä päätin odotella, että kirjoittamisen arvoiset asiat vähän kasautuvat - ja nyt niitä on sitten kasaantunut!

Päivänä muutamana kävin yhdessä Ozawien, Edisonin, Tompan ja muuan Hiron kanssa "kalassa." Oletin, että touhu olisi jotakuinkin samanlaista kuin Suomessa, kun mainittiin että onkia olisi tarkoitus. Voi kuinka väärässä olinkaan!

Ajelimme autolla alle tunnin matkan ja tulimme paikkaan, jossa heinikkoisen penkereen keskellä virtasi pikkuruinen puro. Siellä lapset olivat innoisaan nuijapäitä haalimassa. (Ei syötäväksi, vaan sankoon/akvaarioon pistettäväksi.) Käppäilimme puron vartta pitkin metsäistä polkua ja palasimme kohta takaisin autolle. Höh, mitä kummaa? Kuvittelin että olisimme kalastaneet purosta...

Ajoimme kuitenkin viereisen mäennyppylän päälle, jossa sijaitsi hivenen omituisennäköinen rakennus. Se muistutti lähinnä pieneläintarhan sisäänpääsyä tai vastaavaa. Kuitenkin sisälle mentyämme minulle alkoi valjeta asian todellinen laita; Rakennuksen sisäpihalla oli isoja betonialtaita, joihin virtasi jatkuvasti uutta vettä. Käteemme iskettiin onkivavat ja muutama taikinapallero syöteiksi. Siis häh? Kalat uiskentelivat näissä em. betonialtaissa isohkoina parvina. Kaloja sai pyydystää vain yhden ja ensiksi koukkuun jäänyt tuli ottaa - kerran napattua kalaa ei saanut viskata takaisin.

Kukin kalansa saatuaan, ne vietiin elävinä vesiämpäsrissä henkilökunnalle, joka ohjasi ruokailutilaan odottamaan kalojen tarjoilemista. Ottamassani videossa mainitsin kalojen olevan kirjolohia, mutta niiden liha oli valkoista - joten en sitten tiedä, mitä oikein olivat. Hyvää oli silti - kalat oli ilmeisesti avoliekillä paistettu ja sitten suolattu.

Paluumatkalla päätimme mennä vielä keilaamaankin - mikä oli pitkästä aikaa tosi hauskaa! Keilahalli sijaitsi isossa viihekeskuksessa, jossa oli mahdollisuus harrastaa muutakin liikuntaa. Keilahallin sisällä oli amerikkalaishenkinen sisustus - sekä aidonkokoiset Spider-man sekä Batman-patsaat! Kuvia on naamakirjassa...

Keilaamaan alettuamme, ensimmäinen peli meni lämmitellessä - sitten Ozawat saivat idean. Mitäs jos jaettaisi ihmiset Japani vs. ulkkarit -joukkueisiin? Häviäjät tarjoaisivat voittajille mehut. Toinen pelikierrokseni meni aivan penkin alle, mutta taiwanilainen Edison vaan paiskoi pojoja tappavaa tahtia. Eipä ollutkaan ihme, että lopussa Tomppa, Edison ja allekirjoittanut pääsi nautiskelemaan makoisaa mehua lällättelyjen kera. Ozawat sekä heidän tiimitoverinsa Hiro halusivat revanssin. Jos voittaisimme, saisimme 100 jeniä per nokka, hävitessämme joutuisimme tarjoamaan heille mehut - mutta tällä kertaa Edison vasta vauhtiin pääsikin ja paukutti jo yksin parisataa pojoa. Yhteensä 6 kaatoa, joista 3 viimeistä putkeen 10. kierroksella! Ikinä en ole vastaavaa nähnyt. Niinpä Team Japan joutui taas nöyrtymään ja kaivamaan kuvettaan.

Illalla jatkoimme Tompan, Edisonin ja muuan Tein kanssa vielä yakiniku-ravintolaan. Ottaen huomioon, että kyseessä oli vasta toinen yakiniku-syöminkin tänne tultuani, voittee vain kuvitella miten hyvältä kunnon ökyliha pitkästä aikaa maistui. Voin kertoo, voin kertoo...oli HY-Y-Y-VÄÄ!!!

Vaikka nyt kesälomalla olen katsonut laittoman paljon helkkarin hyvää stand-up-komiikkaa ja alkanut vakavasti harkita oman setin kehittämistä, olen myös kerennyt jättää monia, haikeita jäähyväisiä. Maran läksiäisiä kävimme viettämässä Tokion Ikebukurossa asti. Syötiin, juotiin (ei humalaan asti kumminkaan), keskusteltiin ja viihdyttiin. KO. päivä oli jälleen yksi niistä, jolloin tuntui kuin oikeasti muka japania osaisikin. Vaikka uudet vaihtarit tulivatkin, eivät ne vanhoja korvaa. Mutta onpahan saanut kuitenkin etuoikeuden edes sen 4-5 kk tuntea nämä upeat ihmiset.

Pukeutumistyylini on myös kokenut rajuhkoja mullistuksia - Tapion rohkaisemana on vaatekaappini tullut haalittua värikkäitä, kuviokkaita vaatteita: keltaista, oranssia, murtovärejä - ja paljon hihattomia paitoja! Viimeisin toki oli osaltaan vaikuttamassa siihen, että Tapsan kanssa japanilaiseen grillaushäppeninkiin osallistuttuamme, paloi olkapääni niin pahasti, että ne punoittivat ja olivat todella kipeät melkein viikon. Nyt on kipu hävinnyt, mutta hilseilevän nahkan kutina on välillä hyvinkin hermoja raastava. Oli se silti sen arvoista - pääsin uimaan joessa (ekaa kertaa täällä ollessani), tapasin söpöjä tyttöjä (vaan koskapa minä en?) ja pääsin syömään lihaa - jota oli PAAAAAAAAAAAALJON! 12 henkeä kohti oli valehtelematta 5-10 kiloa lihaa. Kaikkea (hyvä jos puolia) emme saaneet syödyiksi. Toivon vain, ettei loput lihat päätyneet roskiin - huolimatta siitä, että grillauskemujen järjestäjä kieltäytyi ottamasta Tapsalta, minulta ja parilta japskiopiskelijattarelta osuuttamme kustannuksista. Hän sanoi, että on meillä opiskelijoilla tarpeeksi rahanreikiä muutenkin. n__n

Tokiossa on tullut pööpöiltyä aika usein muutenkin; Akihabarassa (tuttujen kesken Akiba) käväistiin hommaamassa meikäläiselle uusi USB-kovo - edellinen on menettänyt luotettavuutensa jo viime keväänä. 750-gigainen, ilman erillistä virtalähdettä oleva, iPhonen-kokoinen möhkäle maksoi alle satasen. Ei huono. Mukaan tarttui myös ~40€ maksanut, 4-gigainen mp3-soitin. Tähän asti tehtävää on hoitanut Nuukialaiseni, mutta kuulokeliitäntä tai -portti on niin sökönä, ettei ääni meinaa millään malttaa tulla korvanappeihin asti. Mutta...4 gigaan mahtuu (puhelimen 1-gigaiseen muistikortiin verrattuna) monta (=kaikki) Bond-romaania! ^^"

Niin ikään Tokiossa tuli käydyksi myös Uenon eläintarhassa. Siellä oli ronsuja! Ja sarvikuonoja! Ja, ja, ja...apinoita! Sekä tietysti pingiinejä ja virtahepoja ynnä muuta kivaa. Oltiin Tapsa-miehen kanssa aika lailla täpinöissämme. On se mukavaa reissata Ozawien kanssa - tulee nähdyksi kaikenlaista!

Eräänä päivänä tuli Tompan kanssa käydyksi Wakabassa elokuvissa. Olen nyt siis virallisesti haaskannut rahaani Naruto-elokuvaan. Ilman tekstityksiä ymmärsin puheesta ehkä 10-15%, mutta se ei oikeastaan haitannut, koska leffa oli NIIN PASKA! Kaikki Naruton ystävät - ei maksa vaivaa...

Myös kuntoilu sujuu mallikkaasti, vaikka juuri jäikin salilla käymättä, kun kuvittelin aikataulujen jo normalisoituneen. Juoksulenkkini on venynyt tunnin mittaiseksi ja varovasti arvioiden lenkille on kertynyt mittaa henk.koht. ennätykselliset 7-8 kilsaa (ainakin - vaikkakin viimeksi jostain syystä puhti loppui jo ouolivälissä.) Lenkkeilymusiikkikin on vaihtunu lenkkeilyäänikirjoiksi. Voin vaan sanoa, että James Bond-romaanit on rautaa. Raudasta puheen ollen - sitäkin nousee penkistä (niin ikään ennätykselliset) 88 kg ja tavoitteena olisi saada 100 kiloa nousemaan ennen joulua. Onpa jotkut sanoneet sitäkin, että Harri-poika olisi hoikistunut. \o/

Viikonloppuna tuli kuorokaverini, Markus, Sendaista käymään. Hän on siellä TTYn vaihtarina. Hengailimme Tokion Ikebukurossa - ja tietysti söimme&joimme hyvin. Mickey otti itselleen jo toisen duunin, joten saimmepa taas myös naurettavan suuret alunnukset. Silti eniten odottamani asia tapahtuu 12.9. kun rakkaat ystäväni Pyry & Riikka saapuvat ihan asioikseen meikäläistä moikkaamaan! (Niin Heikki, koskas oot tulossa?) Yhdessä varmaan tullaan pööpöilemään paljon Tokiossa ja myös vähän etenpänä...katsoo, miten trion käy.

-------------------------------------------------------------------------------------

Mutta...kaikki hyvä loppuu aikanaan - niin myös kesäloma. Orientoivat alkoivat jo ja uudet vaihtaritkin saapuivat. Länkkäreitä tuli tasan 8...saman verran, kuin edellisessä porukassa oli pelkästään jo jenkkejä. Kiinalaisia tulikin sitten maanvaivaksi asti. Eihän heissä muuten olisi mitään vikaa, mutta osa tulee tänne täysin vailla kielitaitoa (siis kiinan lisäksi), eivätkä he muutenkaan pyöri kuin omissa porukoissaan - yhteisten pelisääntöjen noudattamisesta puhumattakaan. Että näin. Minusta tuntuu, että Mickey ja Mama-sama ovat poikkeuksen vahvistava sääntö.

On koulun alkamisessa tietysti se hyvä puolensa, että elämä saa taas jonkilaisen arkirytmin. Ja ehkä sitä oppii mukamas sitä kieltäkin - olen nimittäin oppinut japania noin sata kertaa enemmän luokkahuoneen ulko- kuin sisäpuolella. Joka tapauksessa; nykyään päivät, jolloin tuntee jotain osaavansakin, jakaantuvat n. 40% kulkee, 60% ei kulje. Viime viikolla tulikin hetki, jolloin tajusi miten paljon sitä lopulta onkaan puolessa vuodessa oppinut - nimittäin orientaatioiden aluksi pidetyistä puheista (samat kuin viimeksi) jopa tajusi jotain! Puoli vuotta sitten olin ulkona kuin tamppoonin naru! Mutta puoli vuotta...huhhuh...se on mennyt nopeasti. Ajatuskin siitä, että aamujuna on jo kääntynyt kotiinpäin, ei lohduta yhtään. En halua palata...kai...en minä tiedä. Sen tiedän ainakin, etten halua lähteä.





Rakkain terveisin; pelimies-HARRRIIII!!!
Peace out!

"Kesälo-ma on, kiva kun on mu-ka-vaa!"

Ahh!!! Olipas kiva olla kuumassa auringon paahteessa ottamassa aurinkoa! Eilen tarttui mukaan suojakerroin 50 aurinkovoidetta ja UV-suojattua huulirasvaa, joten kyllä passasi kellotella.

Tapsan kaveri, Mikki, saapui 25. päivä tänne Japaniin kuukaudeksi aikomuksenaan treenata MMAta täällä lajin mekassa. Heti maanantaina mentiinkin sitten porukalla jälleen yhteen nomihoudaihin, kun nämä rakkaat kanssaihmiset lähtevät valumaan kohti kotionkaloitaan. Niinpä viime viikko ja tämän viikon alku onkin ollut suhteellisen kosteata aikaa. Onneksi kuitenkin on päässyt taas treenaamisen makuun, kun lentsusta eroon pääsi.

Eilen käytiin Tapsan ja tämän Mikin kanssa Kawagoessa - lähdinpäs mukaan ihan vain aikani kuluksi. Illalla oli sitten tarkoitus mennä Sakadossa sijaitsevaan onseniin - toistamiseen suht' lyhyeen aikaan. No, niinhän siinä kuitenkin kävi, että mukaan tarttui kaikenlaista; ruokatarvikkeita, hihatonta paitaa...ja tulipa minusta poikalapsen ylpeä isukkikin - nimittäin sneaker-parin nimeltään Klaus - tuttujen kesken Klasu. Enpähän ole eläessäni omistanut yhtä röyhkeitä kenkiä! Kuvan lisään, kunhan sellaisen Tapsalta saan. Rahaa meni sellaiset 130€, mutta siitä kenkien osuus ei ollut 40€ enempää ja loput ostokset tulivat tarpeeseen: mm. kerroin 50 aurinkovoidetta ja UV-suojauksellista huulirasvaa. Ettekä muuten usko, paljonko päivässä voi juomisiin mennä rahaa! Lämpötilan ollessa useasti yölläkin yli 30 astetta ja ilmankosteuden huidellessa 100 tienoilla, on tosi uuvuttavaa olla ulkona. Huhhuh!

Kawagoessa pööpöillyn päivän jälkeen oli kiva mennä onseniin rentoutumaan. Koska paikka oli edellistä visiittiä hivenen arkisempi, ajattelin ettei tatuoinneista tulisi numeroa. Olin väärässä - sillä ko. paikassa, toisin kuin edellisessä, oli pukuhuoneen seinissä ja kaappien ovissa tatuoinnit kieltäviä tarroja. Niinpä olinkin sellainen pitkulainen urheilupyyhe harteillani koko oleskelumme ajan. Tyhmältähän se toki näytti kulkea kädet puuhkassa, ettei pieni pyyhe olisi valahtanut pois. Päätinkin tehdä ensi kertaa varten vanhasta t-paidasta sellaisen rievun, jossa ei ole muuta kuin hihat ja niskan takaa menevä kangaskaistale. Siinähän sitten ihmettelevät. Onsen on vain kesäkuumalla yllättävän huimaava kokemus; kun on valmiiksi kuuma ja lilluu 40-asteisessa (joissain altaissa ylikin) vedessä, alkaa nopeasti heikottaa. Niin nytkin - nautin silti täysin elkein. Talvella kokemus vaan voi olla vielä nautinnollisempi.

Tapsa ja Mikki käyttivät Kawagoessa ollessamme monta hetkeä etsiessään itselleen(!) sopivia, naisten string-alkkareita. Ymmärsitte oikein - pojat halusivat nimenomaan naisten stringit. Tapsan yksityisellä kattotasanteella aurinkoa otettuaan pojat hoksasivat, että boksereista jää ikävät rajat muuten tasaisesti ruskettuneeseen kroppaan. Ja koska molemmilla rusketus tulee pintaan itseäni sata kertaa helpommin, päättivät veijarit ottaa kaiken hyödyn saamastaan edusta irti. Ensikosketus otettiin jo onsenissa, kun ennen poislähtöä kaksikko ei malttanut olla sovittamatta uusia hankintojaan. Itselleni riemua riitti kyllä vatsansa kipeäksi nauramiseen asti - pojat kyllä vakuuttelivat pöksyjen mukavuutta. Niinpä tänään mentyäni Tapsan luo itsekin aurinkoa ottamaan, olin joukon säädyllisimmin pukeutunut yksilö, vaikka pelkissä boksereissa keimailinkin. Vaan ei se väärin ole - huomenna uudestaan! Ainiin, kuvamateriaalia on!

Tänään tuli tasattua tilit myös Tompan kanssa. Kauan sitten hän jekutti minua soittamalla ovipuhelintani ja esiintymällä puhelinyhtiömme Softbankin edustajana - ja vieläpä naisena! Tuolloin huonosti kieltä osanneena panikoin äänen pyytäessä päästä juttusilleni. Odottelin ovellani hyvän tovin kenenkään tulematta paikalle - ja kuin sattumalta törmäsin Tomppaan ja Tapsaan jotka kertoivat kolmen Softbankin edustajan käyneen alaovella. He saivat minut jopa uskomaan, että minua odottaisi yli 10000 jenin lasku ja yhtiö haluaisi katkaista liittymäni, koska he olivat siinä uskossa, etten kykenisi laskua maksamaan. Pojat siis saivat uunotettua minua ainakin 5 minuuttia ja olin aivan ihmeissäni. Sitten vasta he myönsivät höynäyttäneensä minua. Niinpä tänään Tapsan luota palatessani soitin Tompan ovisummeria, johon hän vastasi hivenen väsyneenä. Sanoin nasaalilla äänellä "konnichi wa, yuubin desu." (=postista hyvää päivää.) Hän sanoikin häkeltyneenä, että ymmärtää ja avasi minulle oven. Noustuani yläkertaan jäin hänen ovelleen kyttäämään ja pääsinkin hieromaan sanat "in your face" hänen naamaansa. Hän oli todella yllättynyt ja sanoikin häkeltyneenä, että olin todella kuulostanut aivan postimieheltä (he tosiaan puhuvat nasaalisti) ja aksentti oli mennyt aivan täydestä. Olin otettu.

Näin se loma on lähtenyt liikkeelle, ja niin lähden minäkin. Pitää vielä lähteä juoksemaan, sillä päiväsaikaan ei kerrassaan tarkene juosta; yö on paljon miellyttävämpi ajankohta. Ei väkeä, eikä liian kuuma. Joten palailemisiin!

Peace out!

- Hartsa

P.S. Riikalle ja Pyrylle sellaisia terveisiä, että sain Emily-mammalta tänään sen futonin ja uskon teidän mahtuvan siinä kivasti lusikassa nukkumaan. Joten tervetuloa, majoitus odottaa jo vieraita saapuviksi! (^0^)/

Kesäloma alkaa - nostakaapa jalkaa.

Hei-hei, te Sedän kaikki rakkaat, pikku-nappulat ja -taaperot. Kiinanmatkakirjoitus on rankan muokkauksen alla, koska huomasin menneenni päivissä sekaisin. Kyllä se sieltä tulee...

Viiko sitten tuli tosiaan pyörähdetyksi pika-pikaa Japanin entisissä pääkaupungeissa, Kiotossa ja Narassa. Kävi kuitenkin niin, että Yoshi (kuskimme) oli työvelvoitteisesti joutunut osallistumaan nomihoudai-nimellä tunnettaviin juominkeihin. Hän ei siis juo - ikinä. Niinpä hän oli väsynyt, joten lähtö lykkääntyi perjantaiaamusta lauantaiseen aamuyöhön. Nukuimme Maran kanssa muutama tunti Ozawien vierahuoneessa ja sitten lähdimme matkaan. Manamille olikin tullut yllättävä este, joten hän ei päässytkään mukaan. Niinpä Yoshihide olikin ainoa kuski. Ei hyvä. Matka taittui verkkaisesti ja vaivaisen n. 10 tunnin jälkeen saavuimme Kiotoon. Oli jo ilta, joten emme nähneetkään mitään muuta kuin Kioton (aivan ällistyttävän) juna-aseman sekä läheisen ravintolan, jossa kävimme erään Maran kaverin (nimeltään Sachiko) ja tämän kavereiden kanssa syömässä.

Juna-asemalla kattorakenteissa kulkee kävelysilta, joka myöhäisestä ajankohdasta johtuen oli tietysti kiinni. Vitutti. No, voinpahan ainakin sanoa käyneeni Kiotossa. Tosin, jos joskus meinaan siellä jotain nähdäkin, täytyy mennä uudestaan. Sachiko oli älyttömän huomaavainen ja antoi Maralle minulle mm. Kioto-aiheisen postikorttilajjitelman. Hän ajatteli, että ne lievittäisivät hieman harmitusta kun kerran ei kiertelemään päästy.

Matkamme jatkui vielä samana iltana kohti Naraa, jonne oli matkaa vielä viitisenkymmentä kilometriä. Siellä odottaisi myös motelli ja sänky. Matka sujui verkkaisesti ja se kestikin yli tunnin. Narassa sitten kävikin ilmi (ottaen huomioon, että kaupunki on rakennettu jo 700-luvulla), että kadut olivat ahtaita ja sokkeloisia. Ensin etsimme motellimme parkkista (ja jouduimme soittamaan motellinpitäjälle moneen kertaan), minkä jälkeen pööpöilimme vielä jalkaisinkin hyvän tovin. Ja jälleen piti turvautua soittamaan emännälle. Noh, päästiin perille, käytiin pesulla ja lyötiin maate huoneeseen, jossa oli itsemme lisäksi joku vieras jannukin. Tilaa olisi ollut vielä neljälle lisää.

Aamulla juttelimme tovin motellin isännälle, joka oli amerikkalainen New Age-hippi. Ajattelin motellin kirjahyllyn olevan läppämielessä täytetyn - siellä oli muun muassa kirja, jossa väitettiin aivan vakavissaan että nykyihmiset polveutuvat Atlantiksen asukkaista ja heidän muiden kansojen kanssa lapsia saaneista jälkeläisistä. Hippi huomasi, että selailin teosta ja yllätykseni oli suuri, kun alkoi ylistää kirjaa. Hän kertoi myös että olisi menossa johonkin osakalaiseen seminaariin, jonne pari suomalaishullua olisi tulossa luonnoimaan samoilta tiimoilta. Siihen asti olin luullut, että New Age-paska oli vain amerikkalaisia varttihulluja ja idiootteja varten. No, maailmaan mahtuu.

Narassa kävimme sitten eräässä Japanin tunnetuimmista buddhalaistemppeleistä, jonka sisällä oli useita tonneja painava ja ainakin kymmenen metriä korkea Buddha-patsas. Koko temppeli olikin rakennettu patsaan ympärille. Oli siinä taas suomalaispersjalka huuli pyöreänä. Mahtava paikka, kerta kaikkiaan.

Temppeliä ympäröiväillä alueella asui muuten peuroja parinkymmenen Bambi-leffan tarpeisiin. Nämä veijarit olivat Miyajiman saaren karvaooppeleihin verrattuna vielä säyseämpiä ja tulivat ihan kädestä syömään. Mutta elukoilla on ilmiselvästi joku kumma diili alkaa tunkea kärsävärkkiään aina sinne vesirajan alle. Niin nytkin - yksi epeli katsoi asioikseen ruveta työntämään päällään meikäpoikaa suoraan kasseihin. Onneksi kyseessä ei ollut sarvekas yksilö - niitäkin kyllä oli.

Mutta kaikki lysti loppuu aikanaan ja kiireen vuoksi jouduimme jatkamaan taivaltamme. Seuraavaksi vuorossa oli Japanin keisarin muinainen valtaistuinsali - tai siis sellaisen arvalla rakennettu restaurointiviritelmä. Sali sijaitsi keskellä varmaan usean neliömetrinkokoista kenttää, jota ympäröi upeat porttirakennelmat. Sitä taas jotenkin tunsi olonsa kovin pieneksi. Auringon paahtaessa täydellä voimallaan (Narassa ja Kiotossa oli vielä kuumempi ja kosteamoi kuin täällä koti-Saitamassa) väsyneet ja aliravitut miekkoset alkoivatkin uupua. Aloimmekin Maran kanssa olla vailla Yoshia viemään meidät syömään. Yoshi halusi yakinikua, mutta vihdoin sellaisen ravintolan löydettyämme se osoittautui liian kalliiksi. Yoshi olisi ollut valmis metsästämään sopivaa yakiniku-ravintelia vaikka kuinka pitkään, mutta loput seurueesta halusi vain syömään - ja nopeasti. Sopiva paikka löytyikin suht' pian ja pääsimme vihdoin istumaan (jalat huusivat tässä välissä aika lahjakkaasti hoosiannaa, koskapa en pitäny sukkia Crocseissani.)

Ruokapöytään kannettiin muutama nigiri ja sukiyaki-niminen herkku; kaikkea hyvää padassa mausteliemessä muhivaa - lihaa, sieniä, nuudeleita ja kasviksia. Slurp! Edes ruoan makeus ei haitannut. Hyvää oli! Vaan hinta oli sitten ruoan asemesta suolainen...

Paluumatka oli raskas...Yoshia väsytti ja hänen pitikin nukkua tuokio ainakin kahteen otteeseen. Puhallettava niskatukenikin puhkesi, joten ei liian kivaa päässyt olemaan missään vaiheessa. Vaihdoimme Maran kanssa vuoroja, kumpi istuisi edessä pitämässä Yoshia hereillä. Menomatkalla en oikein osannut puhua mitään, mutta pakon sanelemana juttelimme Yoshin kanssa monta tuntia - hän ei siis puhu englantia. Pienen kannustimen (oma henki) avustamana sitä näköjään kykenee venymään mitä uskomattomimpiin asioihin. Ottaen huomioon, että Yoshide on hyvin perinteikäs japanilainen, oli yllättävää puhua vaikka mitä hävytöntä matkan aikana.

Saavuimme Narimasuun (Tokiossa), jossa Ozawat asuvat, puoli neljältä maanantaiaamuna (mulla olis ollu koulua 10.55, vaikka tavan kuolevaisilla olisi ollut silloin lomapyhä) ja jäimme Maran kanssa sinne nukkumaan. Yoshihide ei jaksanut enää ajaa Saitamaan ja takasin, reissu olis kuitenkin vienyt häneltä pari lisätuntia. No parin tunnin nukkumisen sijaan nukuimmekin pitkälle seuraavaan aamuun ja minä missasin sen tuntini. Buu-huu-huu...arvatkaa kiinnostiko. Joskus iltapäivällä aloimme valua Maran kanssa takaisin Saitamaan. Ja siihen se reissu sitten päättyikin. Saalis oli aika laiha, mutta kalassa oli kiva käydä. Mutta silti parin päivän kalareissuksi kalastusluvat maksoivat aika vitusti.

-------------------------------------------------------------------------------------

No, nyt se sitten alkoi - kesäloma. Eilen oli isot jäähyväiskemut, joista jäi tosi paska maku suuhun. Sanotaan nyt vaikka näin että: naiset. Joka tapauksessa, porukka alkaa valua omiin koteihinsa (osa on jo lähtenyt, Jossu maanantaina, Jeromen läksiäisiä vietettiin torstaina.) Eilen oli tupa täynnä ja Hermannikin, ikään kuin vanhojen "hyvien" aikojen kunniaksi päätti taas kilahtaa. Lissu vuorostaan imeskeli häpeilemättömästi yhen japanittaren tissejä Kaikanin viereisellä parkkipaikalla ja Tomppa ampui parvekkeeltaan ilotulitteita. Ilotulittelun vuoksi poliisitkin kävivät asiasta tiedustelemassa. Itse tosin olin poliisien käydessä jo nukkumassa (huonosti.)

On tällä viikolla ollut ehdottomasti hyvätkin puolensa. Tiistaina kävin Jampan, Maran ja Tapsa-miehen kanssa elämäni ensimmäistä kertaa onsenissa - ja vieläpä aivan mahtavassa sellaisessa! Pyyhe hartioilla tosin näytin hivenen kummalliselta muiden nakupellejen joukossa. Ei se mitään, mieluummin pyyhe harteilla kuin olla kokonaan menemättä! (Niin, varsinkin onsenit ovat vainoharhaisia tatuoitujen asiakkaiden kanssa - heitä ei useinmiten päästetä sisälle ensinkään eikä ulosheittäminenkään ole aivan tavatonta.)

Onsenissa olikin sitten allasta jos jonkunmoista. Täytyy kuitenkin mainita, että talvisaikaan mesta olisi huomattavasti miellyttävämpi; ulkoaltaiden lämpötila oli helposti nelisenkymmentä astetta ja ulkoilma itsessään oli vielä silloin myöhään illallakin päälle 30. Niinpä "jäähdyttely" aurinkotuolissa ei juurikaan auttanut. Paikassa oli myös sauna - oikeastaan kaksikin. En käynyt perinteisessä saunassa ollenkaan, sillä ajattelin kokeilla suolasaunaa. Kyllä - sauna, jossa kroppaan hierottiin suolaa. Siellä istuessa sitä alkoi tuntea kummaa sielunveljeyttä joulukinkun kanssa - olipa kummalinen kokemus!

Saunasta poistuttuani koin myös ensimmäisen random-keskustelun paikallisen myöhäiskeski-ikäisen miekkosen kanssa. Hän puhui minulle englantia, vastailin hänelle kuitenkin japaniksi. Kyllähän se kivalta tuntuu, kun joku kehuu kielitaitoa, mutta olen kyllä tietoinen, että siinä asiassa japanilaiset imartelevat - japanin taitoni on edelleen ihan paska.

Onsenissa oli myös allas, jossa oli yhden istuttava kohta - josta sai sähköiskuja! Kyllä, sen oli vieläpä tarkoitus olla rentouttavaa. Oma perseeni ei kauaa kyydissä pysynyt ja joku japanilaisseniori naureskelikin vieressä, kuinka hassunkurisia ja herkkänahkaisia gaijinit ovatkaan. Heti meidän jälkeemme ukkeli istahti sähköistuimelle eikä ollut moksiskaan. Itseäni ihmetytti muun muassa se, miksei altaassa saanut sähköiskuja muuta kuin siinä istumapaikalla nököttäessä.

Kaiken kaikkiaan aivan mahtava mesta - pitänee joskus mennä uudestaankin. Se vain, että onsen sijaitsee Higashi Matsuyamassa eikä täällä ja vieläpä helvetin kaukana asemalta. Jää nähtäväksi.

Toivottavasti kaikilla menee hyvin ja tykkäätte lueskella mun tekstejä. Minä koetan tapella sen Kiina-jutun valmiiksi ASAP, joten älkää nyt sitä lukeko, se on kesken. Mutta julkaista se piti, kun muuten sen muokkaaminen menee vittumaisen vaikeaksi.


Hartsa-poika sanoopi nyt heippatirallaa ja kosketelkaa toisianne. Peace out!

Banri no choujou, tulista ruokaa ja mittatilauspukuja, osat 1 - ja 2.

Odottavan aika on pitkä, eikö? Joka tapauksessa - terveisiä Kiinasta!

1. matkapäivä. Reissun piti alunperin kestää n. 8 päivää (24.6.-1.7.), mutta Iran Airlines päätti Dynamic Duon puolesta, ettei ne pojat mitään 8 päivää Kiinassa halua olla, 7 riittää vallan mainiosti. Nimittäin lentomme, jonka lähtöpaikka oli Teheran, ei koskaan edes lähtenyt sieltä. Tästä kuulimme vasta lähtöselvityksessä. Olimme nukkuneet edellisenä yönä pari hassua tuntia, että kerkeisimme puoli yhdeksältä aamulla lähteneeseen lentokenttäbussiin ja matkanneet kolmisen tuntia bussissa, josta olimme maksaneet 35€. Niinpä ette varmaan osaa edes kuvitella kuinka riemuissa olimme nämä ilouutiset kuultuamme. No, onneksi sentään saimme ilmaisen majoituksen läheisestä Marroad-hotellista (Hannu ja Heikki; se sijaitsee lähellä Hiltonia.) Niinpä lähdimme hotellille ja päätimme Tapsa-miehen kanssa yksissä tuumin vetää lärvit. Ja niin teimme! Nopsasti kipaisimme hotellin konbinista ensikaljat sekä mikroruokaa ja sitten sukkulabussilla läheiselle ostarille nostamaan rahaa (koska olimme reissuun lähdössä, ei kummallakaan ollut hirveitä määriä jenejä mukana), ostamaan lisää kaljaa ja pientä purtavaa (hotellimajoitukseen kuului kyllä päivällinen ja aamupala, mutta kello ei ollut vielä edes yhtä ja olimme yhä nälissämme.) Ostarilta tarttui mukaan Crocs-koristeet ja Tapsa osti kinkyn mekon, jota ajatteli sovittaa jollekin sopivankokoiselle tytölle, mikäli vastaan tulee. Niin, ja tietysti olimme siinä vaiheessa jo iloisen persaukset.

Hotellissa pääsimme myös puhvettipöytään, joka oli ihan siedettävän monipuolinen. Tulin toistamiseen täällä ollessani syöneeksi myös shabushabua (terkkuja vaan Sallalle taas), mutta tällä viikolla syömääni (joka oli aivan syntisen hyvää!) verrattuna hotelliversio ei ollut kovin hääppöistä. Kupu täynnä lyllersin hotellihuoneeseen kylpyyn. Tapsa yritti ottaa pitkin päivää yhteyttä ystäväämme Doudouhun, joka oli luvannut Kiinan päässä tulla meitä kentälle vastaan. Sitkeistä yrityksistä huolimatta, tässä ei onnistuttu.

2. matkapäivä. Hotellilla aamupalan syötyämme kipusimme jälleen sukkulabussiin ja toivoimme, että tällä kertaa matka pääsisi vihdoin alkuun. Sovimme, ettemme huokaise helpotuksesta ennen kuin istumme kiitotietä rullaavassa koneessa. Olin jo etukäteen maalaillut uhkakuvia siitä, millainen lentoyhthtiö mahtaa Iran Airlines olla, sillä jo yhtiön sloganissa mainostetaan puljun edustavan "Iranin islamilaista tasavaltaa." Joko sai tuntea kylmiä väreitä?

Jonossa oli muutama aivan hirvittävän suloinen kiinalaispikkulapsi matkalla mahdollisesti ensi kertaa kotimaahansa Kiinaan. Yksi varsin erikoinenkin tapaus oli jonossa; pieni tyttö, jonka isä oli iranilainen ja äiti japanilainen. Myös perheen isukki puhui erinomaista japania. Mutta nämä lapsukaiset olivat hirmuisen lutuisia ja hellyttäviä - tosin "kowaii gaijin" (siis Tapsa-mies ja minä) aiheutti hermostumista ja äitin helmoihin piiloutumista. n_n

Koneeseen (jumbojetti: Boeing 747) viimein päästyämme oli karu todellisuus edessä: koneessa haisi todellakin ihminen (minen ymmärrä, miksei arabit voi käyttää dödöä niitten hirveitten hajuvesien sijaan. Hiki ja paska + hajuvesi = yök!!!), koneesta puuttui kaikki mahdollinen viihde, seinät oli vuorattu jollain sata vuotta vanhalla kankaalla - eikä tässä koneessa saisi todellakaan kaljaa tai pekonia! No, olihan koneessa kuitenkin rukoushuone, ettei kavereille pääsis liian tylsää tulemaan...

Lento meni nukkuessa ja Kiinaan saapuminen koitti siedettävän sukkelasti. Kamat saatuamme rupesimme pähkäilemään jatkoa: millä mennä Pekingiin, mistä saada rahaa jne. Onneksi automaattia ei tarvinnut kauaa hakea, niitä oli tietysti jo heti kentällä. Mutta suurin yllätyksemme oli melkoinen - heti kentän ulkopuolella juoksee vastaan Doudou. Jottei siinä olisi vielä tarpeeksi, saimme vielä ilmaisen kyydin Doudoun mamin työautolla - jota ajoi tämän henk.koht. kuljettaja! Olo oli kieltämättä aika ruhtinaallinen.

Kamat nakattiin nopsahti hostelliin - joka oli meikäläisen hienolle hipiälle melkoinen järkytys. Paikka oli hirvein läävä, missä olen koskaan maksullisesti yöpynyt. Mutta, sitä ei ehtinyt jäädä murehtimaan vaan jatkoimme Pekingin keskustaan syömään. Hartsa-poju kietaisi napaansa ankkaa (ei kuitenkaan sitä ihkaoikeaa Pekingin ankkaa) ja Tapsa wokkinuudeleita. Eka ilta meni parilla ostarilla pyöriessä ja Doudoun (vaste'edes Mama-sama) kanssa kuulumisia vaihdellessa. Hän muun muassa kertoi edellisen illan hiphop-keikasta, jossa oli esiintynyt suuria DJ-nimiä. Tapsan, Mama-saman ja minun piti mennä sinne ekana iltana, mutta kuten teidätte, Iran Airlines oli asiasta eri mieltä. Liekö ollut heidän mielestään Dynamic Duon herkille sieluille liian rappiollista? (^0^)

3. matkapäivä. Levottomasti nukkumani yön jälkeen (johtui suihkussa näkemästäni torakasta ja miettiessä, mahtaako noita olla muuallakin) koitti aikainen aamu. Tarkoituksemme oli kirmata edellispäivänä tutuksi tulleelle ostarille tapaamaan Mama-samaa ja mennä yhdessä hommaamaan meille prepaid-liittymä. Mama-sama on kuitenkin aamu-uninen ja ilmestyi paikalle melkein tunnin myöhässä (toisaalta, itse olimme liikkeellä tuntia liian aikaisin johtuen aikaeron tajuamattomuudesta. >_<) Liittymäkaupassa kävikin sitten ilmi, että olisimme tarvinneet SIM-korttia varten passit, joten päätimme unohtaa koko jutun ja jatkaa kävelymatkan päässä sijainneelle Tian'Anmenin aukiolle sekä Kiellettyyn kaupunkiin (sivistymättömille tiedoksi, että se on Kiinan keisarin palatsikaupungin nimi.) Matkalla opin Mama-samalta, että puhemies Mao on Kiinassa edelleen pop ja sankarin arvossa (olisihan se pitänyt arvata jo siitä, että kaikissa yuanin - 1, 5, 10, 20, 50 ja 100 yuania - paperirahoissa oli tämä tosielämän Voldemortin kuva.) Aukio ja myöhemmin Kielletty kaupunki olivat täynnä turisteja - kiinalaisia sellaisia. Nimittäin; vuosittain Pekingiin saapuu sankoin joukoin kiinalaisia eräänlaiselle pyhiinvaellusmatkalle vallan kehtoon, pääkaupunkiin. Jostain syystä se on tosi kova juttu - mutta ymmärtäähän tuon, ettei tuhansien ja taas tuhansien kilometrien päästä tulla ihan joka viikonlopuksi Pekingiin käymään.

Matkalla Tian'Anmenille näimme myös presidentin ja muiden herrojen Isojen Herrojen kartanon. Kävi kyllä hyvin ilmi, että Kansantasavallassa päätee vanha orwellilainen järjestys - jotkut nyt vaan kertakaikkiaan ovat hieman tasa-arvoisempia kuin toiset. Porteilla seisoi paraatipukuisia joulukuusia paraatikiväärit käsissään ja vielä heidän lisäkseen oli vartijahenkilöstöä ja poliiseja. Mestan portit olivat auki, mutta maahan oli maalattu viiva, jota ei kukaan tavallinen huopatossun kuluttaja ilman turpakäräjiä ylittäisi. Siinä seistessämme sitten sattui itselleni jotain ällistyttävää, mutta kiinalaisille hyvin tyypillistä - ihan ventovieras jannu tuli kysymään, että voisinko poseerata hänen kanssaan samassa kuvassa, kun hänen vaimonsa/naisensa/mikälie ottaa kuvan. No, eipä minulla mitään sitä vastaankaan ollut. Aluksi tosin kuvittelin hänen haluavan pyytää kuvaamaan itseään ja seuralaistaan, mutta ei - juuri minun kanssani hän halusi kuvaan päästä. Ilmeisesti maailmassa on vielä paikkoja, jossa hyvinvoiva (=läski), valkoinen persenaama on vielä ihmeellinen juttu. Tämä tilanne ei nimittäin jäänyt ainoaksi laatuaan.

Tian'Anmenin aukio itsessään ei ollut helvetin isoa "toria" kummempi, mitä nyt hieman enemmän Maon muotokuvia ja poliittisia patsaita sattui näkemään. Mutta oli kieltämättä paikalla kokoa! Vaan niin oli Kieletyllä kaupungillakin...tällainen historianlukijahumanisti kun on, niin heti sitä vaan alkoi kummasti miettiä, mikä määrä verta, hikeä, kyyneliä, miestyötunteja ja köyhien selkänahkoja oli "tönöpahasen" pystyttämiseen tarvittu. Kaikki oli viimoisen päälle koristeltua, kaikki kiviseinätkin oli maalattu, pihat kiveytetty jne. jne. Kyllähän sitä sai pari kuvaa taas räpsiä, ennen kuin oli tyytyväinen. Kaikesta jalkeilla olosta rättiväsyneinä hurautimme taksilla (joka, kuten aiemmin mainitsin, on lähes ilmainen) yhteen Mama-saman lemppariravintoloista, jossa sai italialais-kiinalaista sapuskaa - joka oli muuten hyvää!!! Pöytään kannettiin toinen toistaan makuhermoja hivelevämiä eväksä, eikä hintakaan ollut mitenkään mahdoton. No, Kiinassa kaikki syömäni ruoka oli herkullista. Ei voi todellakaan enää sanoa, etteikö pitäisi kiinalaisesta. Kiitos Mickeyn ja Kiinanreissun <3

Ravintelin sijaitessa idyllisen myymäläkadun varressa, ei ollut temppu eikä mikään pyörähtää syönnin jälkeen kadun päästä päähän. Päätimme Tapsa-miehen kanssa, että paikka olisi myöhempänä luvassa olevien ostosten kannalta syytä pistää mieleen. Kadun varrella oli vaate-, tee-, laukku-, lelu-, tilpehööri- ja koriste-esinemyymälöitä, sekä kahviloita ja sen sellaisia. Pistäydyimme erääseen kahvilaan, jossa nukahdin istualleni ihan silkasta väsymyksestä. Sovimme myös, että seuraavana päivänä menisimme Kiinanmuurille. (MUOKS!!!) Pieni korjaus: tiemme eivät eranneetkaan vielä, vaan sovimme menevämme illaksi hierontalaitokseen(?), jossa olisi hintaan kuuluva buffetti ja muuta kivaa. Illalla kolmikkomme saapuikin laadukkaalta näyttäneen salongin (monikerroksinen talo) eteen, jossa meidät toivotti tervetulleeksi perinteisiin, söpöihin ja kauniisiin, aasialaisiin vaatteisiin sonnustautuneet kaunottaret. Hissillä 5. kerrokseen, jossa palvelutiskillä valittiin haluttu kohtelu. Kiinalaistyylin hierojia oli vapaana vain yksi, joten annoin Tapsan ottaa kiinalaishieronnan itseni valitessa hivenen kalliimman thai-hieronnan. Sitten vaan kohti pukuhuonetta...kunhan ensin henkilökunta otti vastaan ulkokenkämme ja hyvä ettei valmiiksi jalkohin pukeneet salongin sisäjalkineita (släbärit.) Pukuhuoneen puolella henkilökunta tuli avaamaan vaatelokeronkin valmiiksi, ettei vain itse olisi tarvinnut mitään tehdä. Mutta odottakaahan vain - tämä paranee vielä. (MUOKS päättyy)

Mutta, lisää luvassa tarinan seuraavassa osassa, sillä nyt alkaa olla aika viimeisten matkavalmistelujen - kyllä, uutta reissua pukkaa. Harri-poika lähtee Maran, Yoshihiden kanssa Kiotossa ja Narassa käymään. Ihan vaan viikonloppureissulla - no biggie. Tarinaa on luvassa siis sieltäkin. Olkoon tämä päivitys kuitenkin omistettu Sallalle ja olkoon samalla pieni synttärilahja, kun halusit reissusta kuulla ^^" Joten kertaalleen vielä Sallalle hyvää syntymäpäivää ja oikein mansikkakakkuista sellaista! Niin, on tänään muuten Mickeynkin synttärit, joten olkoon nyt sitten omistettu hänellekin...harmi vaan, ettei hän osaa suomea. Oikein iloista viikonloppua kaikille toivoopi Paska Jätkä! Peace out. P.S. Edellinen kirjoitus on päivittynyt näillä näkymin viimeisteltyyn muotoonsa, joten olkaapa hyvä ja ottakaa selvää, mikä muu tässä maassa on perseestä!

-------------------------------------------------------------------------------------------------

Jahas, jahas...se onkin sitten kesäloma! Kokeet meni varmaan päin pakaraväliä, mutta ainakin nyt saa hetken huokaista. Paitsi että - luvassa on ankarat jäähyväiskekkerit, kun kaikki (paitsi taistelutriomme, Puck-san ja Chen/Jin-san) lähtevät koteihinsa. Osa on lähtenyt jo; eilen oli Jeromen "Näätä" Chabot'n läksiäiset Greenhousella ja Jossu lähti jo maanantaina. Terveisiä muuten Narasta ja Kiototosta, joissa piipahdin viime viikonloppuna. Lyhyt kertaus reissun tapahtumista tulee kyllä. Nyt kuitenkin Kiinanmatkan loppuosa. Viime kerralla jäimme 3. matkapäivän nautinnollisiin tunnelmiin. Siispä:


Saavuttuamme nyyttisillään pesuosastolle, kävi ilmi ettei kyseessä ollut mikään kämäinen "suihkukoppi" - paikassa oli helvetin iso allas, jossa oli myös poreilumahdollisuus, kaksi (suomalaista) saunaa, joita Kiinassa joskus leikkisästi "suomalaisiksi suihkuiksi" kutsutaan, iso liuta suihkuja, lavuaarit ja peilit, joita hyödyntämällä saattoi ajaa partansa tai pestä hampaansa (tarvikkeet olivat kaikki talon puolesta) sekä tila, jossa saattoi ottaa ihonkuorinnan ennen varsinaista hierontaan pääsyä. Henkilökunta ohjasti Dynamic Duon suihkuille, joiden hanojen aukaisun ja lämpötilansäätelyn em. porukka hoiti puolestamme. Olo oli yhtä nolo kuin Singaporen Hiltonissa! Suihkuista ohjattiin altaalle, jonne astuessa työntekijät (kirjaimellisesti) pitivät molemmista käsistä kiinni, ettei vahingossakaan pääsisi liukastumaan. Altaasta suuntasimme saunaan, jossa ei kuitenkaan ollut mahdollista heittää vettä kiukaalle. Niinpä löyly oli varsin kuiva, vaikkakin lämpötila oli kyllä suomalaisittain vallan riittävä. Henkilökunta toi tietysti saunassa istujille viileän pyyhkeen ja juotavaa, ettei itse tarvitsisi vaivaa nähdä. Saunasta tiemme kävi suihkun kautta vaatetukseen. Pojat ja tytöt...maailmassa on yhä maita joissa sana 'palvelu' vielä tarkoittaa jotain - suihkun jälkeen henkilökunta kuivasi meidät. Ihan oikeasti - he kuivasivat meidät, eikä itsensä tarvinnut kuin nostaa käsiään. Mutta ei tässä kaikki - vaatetuksessa työntekijät aivan rutiininomaisesti puki kalsaritkin jalkaan puolestamme. Siinä vaiheessa ei enää oikeesti meinannut pokka pitää! Kalsarit itsessään oliva sellaiset saumattomat, "one size fits at least three different sizes"-tyyliset, mutta kuitenkin niin huomaamattomat, että välillä ei edes tuntenut pitävänsä alkkareita jalassa. Päällysvaatteet olivatkin aivan upeat ja uskomattoman miellyttävät ja mukavat; sellaiset kullanväriset ja ehdottoman aasialaiset. Olisin ostanut yhden kerraston itsellenikin, jos olisivat kyseistä mallia myyneet (muunlaisia oli kyllä myynnissä.)

Miesten ja naisten puolten välisessä tilassa tapasimme jälleen Mama-saman ja jatkoimme hetken huokaistuamme 6. kerrokseen, jossa varsinaiset hierontamestat sijaitsivat. Ensinnäkin huomio: tässä kyseisessä paikassa ei ollut varmasti YHTÄÄN rumaa naista töissä (ellei keittiöhenkilökuntaa lasketa), siis alkaen palvelutiskin tädeistä salonkiemäntiin ja itse hierojiin - VAU! Lainatakseni rakasta Hannu-veljeäni; jos olisi uskaltanut kulkea silmät auki, olisi saattanut vaikka seistä. Hierojilla oli vieläpä tyylisuuntakohtaisesti (kiinalais-, thai- ja muiden tekniikoiden edustajilla oli kullakin omanvärisensä) yhtäläisenväriset mekot - kireät ja ihoamyötäilevät kuin mitkä sekä aivan uskomattoman lyhyet ja syväkaula-aukkoiset. Paskat mistään taivaasta - saako kuolemansa jälkeen palata mieluummin sinne salonkiin?

Toiseksi: itse hieronta. Se oli taivaallista. Pienen odottelun jälkeen thai-hierojani vapautui ja minut ohjattiin pieneen, yksityiseen huoneeseen, jossa oli tataminkaltainen lattia ja perinteinen, aasialaistyylinen (lattia)sänky. Kävin futonille pötkölleen ja Mama-sama antoi vielä viimehetken ohjeisukset ennen hierojani saapumista. Tyttö oli ehkä vähän jännittynyt huomatessaan meikäläisen karvaisen olemuksen röhnöttävän naamallaan vartoilemassa. Kyseinen paikka on sen verran Pekingin ytimestä (=lähiössä, kaiketi) etäällä, että ulkkarit ovat harvinainen näky. Tyttö sanoi minulle jotain ja alkoi hieroa. Tunsin kipua ja jännitystä paikoissa, joiden olemassaolosta en ollut edes tietoinen! Harmillisesti aina nautinnonurahdukseni tulkittiin kivuksi, joten aina öhkäisyn päästettyäni otteet hellenivät. Joka tapauksessa - seuranneet 50 minuuttia olivat kyllä varmasti yksiä parhaita housut jalassa kokemistani! Käsittelyn aikana tuli varmasti kaikki suurimmat lihasryhmät käydyksi läpi ja alun jännityksen jälkeen rohkeni hierojakin kysäisemään kotimaatani. Mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan ja 50 min. loppui aivan liian lyhyeen. Asiakkailla oli mahdollisuus tuplatakin, mutta muut odottelivat minua ja ajattelin etten halua tuhlata kaikkia rahojani jo toisena (tai laskutavasta riippuen kolmantena) päivänä.

Seuraavaksi päädyinkin hierojan saattelemana salonkiosastolle, joka oli täynnä luksusmekanismituoleja. Mama-sama istui yhdessä tuoleista saamassa jalkahierontaa ja minut huomattuaan kertoikin erikoisia uutisia: ensinnäkin joutuisimme maksamaan hierontojen lisäksi erillisen pääsymaksun...mutta tuo pääsymaksu sitten oikeuttaisi 18 tunnin oleskeluun ja buffet-pöytään, joka oli avoinna 4 kertaa päivässä. Tuon 18 tunnin aikana saisi käyttää myös kaikkia pesuosaston palveluja! Päätimmekin siis jäädä yöksi. Tilasin samantien myös 50 min. jalkahieronnan, jonka onnekkaasti sain samalta söpöliiniltä, joka oli vain 5 minuuttia aiemmin lopetellut thai-hierontani. Mikäpäs siinä lökötuolissa istuessa (Tapsan saadessa samaa kohtelua viereisessä tuolissa), telkkaria katsoessa ja hierojattaren kaula-aukosta sisään vaivihkaan vilkuillessa. Olis siinä vaiheessa kieltämättä voineet asiat huonomminkin olla. Mama-samakin innostui ottamaan kunnon hieronnan aiemman jalkahieronnan lisäksi, joten kaikki kyllä nauttivat koko rahan edestä. Puffetin ja pikaisen pesuosaston uusintavisiitin jälkeen vetäsimme unta kaaliin lökötuoleissamme ja kieltämättä nukuin ilmastoidussa, viileähkössä salongissa ihan hiukkasen verran paremmin kuin tuulettimella varustetussa hostellihuoneessamme. Toisin sanoen - makasin koomassa pitkälle seuraavaan päivään.

Koska en muista enää tarkkaan loppureissun kronologiaa, seuraavat tapahtumat eivät sitten välttis ole enää em. järjestyksessä. Eniveis: ensimmäinen yrityksemme mennä Kiinanmuurille meni pipariksi Mama-saman äidin kuljettajan sairastuttua. Niinpä päätimme mennä Pekingissä sijaitsevaan, keisarin kesäpalatsiin. Palatsi on hivenen harhaanjohtava määritelmä, sillä kyseessä oli iso puisto, jonka keskellä oli järvi. Ympäri järveä olikin sitten siroteltu komeita rakennuksia ja kauniita kaarisiltoja. Menimme puistoon jo varhain aamulla ja satuimmepa sitten omin silmin todistamaankin kun eräs senioriryhmä harjoitteli jotain taijia (kiinalainen kamppailulaji) kovasti muistuttavaa, mutta miekat kädessä. Se oli huvittava näky - varsinkin kuin yksi mamma sooloili ihan omiaan muun ryhmän tehdessä opettajan koreografioiden mukaan.

Päästyämme järven toiselle puolelle, päätimme vuokrata sähkökäyttöisen veneen, jolla sai seilailla pitkin poikin järveä. Muiden vapaaehtoisten puuttuessa, kapteeni Hartsa tarttui ruoriin. Eihän se vene kulkenut juuri hölkkävauhtia kovempaa ja ohjaus puolsi aivan tolkuttomasti, mutta erittäin leppoista meidän oli järvellä pötpötellä (Vierin Jukalle vaan terkkuja xD.) Mama-sama otti kamerallani tilanteesta usean minuutin mittaisen videonkin.

Jossain vaiheessa kävi ajankohtaiseksi myös kauan haikailemieni mittatilauspukujen tilaaminen. Menimme toisella puolen Pekingiä (hostellilta katsoen ainakin) sijainneeseen "Silk Market" -nimiseen paikkaan. Kyseessä oli n. 5-, 6-kerroksinen kauppahalli, jossa myytiin paljon melkein aitoja vaatteita. Oikeastaan ainoat "aidot" tuotteet olivat ännännessä kerroksessa olleiden räätäleiden luomukset. Koskapa Tapiolla oli aiempaa kokemusta kiinalaisten kanssa kaupankäynnistä, hän käskikin minun olla hiljaa ja antaa hänen hoitaa puhuminen. Vähän harmittikin, kun Mama-sama epäsuorasti torpedoi tinkimismahdollisuutemme sanomalla, että 2 pukua saa n. 2000 yuanilla (kurssi oli silloin 1€=8,2 yuania.) Kun kerroin haluavani myös 2 pukujen kanssa sopivaa mittatilauspaitaa, antoi myyjätär hinnaksi 2500 yuania (maksoin kortilla, jolloin pankin antaman kurssin mukaan hinnaksi jäi 311€.) Osoitin (Mama-saman antamien tietojen pohjalta) ostohalukkuuteni hivenen liian innokkaasti ja Tapsa alkoikin suomeksi puhua minulle, että nyt jätkä turpa kiinni. Kämmini vuoksi Tapio ei onnistunut enää hintaa tinkimään. Ei silti paha rasti 2 mittatilauspuvusta ja -paidasta.

Itse sain valita pukuihini ja paitoihini kankaat myyjättären auttaessa valitsemaan. Itse räätäli otti minusta mitat ja sain valita pukujeni leikkaukset. Päätin ottaa mustan puvun normaalina ja kaksinappisena sekä siniharmaan pukuni ns. "slim-fitinä" ja kolminappisena. Räätälin kysyessä takin takaosan leikkauksista, asiaan vihkiytymättömänä en osannut sanoa mitään. Räätäli ehdottikin, että hän suunnittelee mielestään minulle sopivan mallin. Olin ratkaisuun hyvin tyytyväinen. Mama-sama nauvoi sanomaan lähtöpäivämme vuorokautta aikaisemmaksi, että puvut saataisi varmasti valmiiksi ajoissa. Tilaus tehtiin joko sunnuntaina tai maanantaina ja sovitus olikin jo tiistaina. Valmis tuote saatiinkin jo sitten keskiviikkona. Ei paha!

Kiertelimme Tapsan kanssa (Mama-sama lähti jo muihin rientoihin) "Silk Marketia" omin nokkinemme ja kieltämättä kyseisen paikan kaupankäyntityyli oli aluksi aika ahdistava; myyjät tulivat kirjaimellisesti hihasta nykimään ja huutelivat kaikkea muka-imartelevaa (Tapiolle yksi myyjätär huusi, valehtelematta, "Hey, pretty boy! You want to buy some X-products?") Huomasin kuitenkin, Tapio ei turhaan ollut käskenyt antaa hänem hoitaa kaikki kaupankäyntiin liittyvä puhuminen; turistia vedätettiin kyllä aivan kaikessa, jos ei osannut pitää puoliaan. Vaikka sekä asiakas että kauppias tiesivät, että kyseessä oli piraattituotteet, kauppiaat aivan sumeilematta väittivät tuotteitaan aidoiksi. Lisäksi tavaroiden lähtöhinnat olivat aitojen tuotteiden hinnoissa, ellei jopa yli. Tinkimällä hinta saattoi hyvinkin pudota alle kymmenekseen, jos osasi olla tarpeeksi väliinpitämättömänoloinen ja sinnikäs poistumaan koko myymälästä. Pukujen lisäksi ei mukaani tainnut Silk Marketista tarttua mitään muuta, kuin "tosi aidot" Adidaksen Super Starit, joista maksoin n. 17€. Niiden lähtöhinta huiteli yli sadassa eurossa.

Eräänä toisena päivänä kävimme yhdellä toisella piraattitorilla, jossa tuotteiden hinnat olivat valmiiksi hyvin siedettävät, eikä ko. mestassa harrastettukaan tinkimistä. Sieltä tarttuikin mukaan parit t-paidat, surffishortsit, Crocsit (kämppään sisäkengiksi) sekä nahkainen lompakko. Edellisen pohjasta kykeni jo katsomaan läpi.

Koitti päivä, jolloin vihdoin pääsimme myös banri no choujoulle eli Kiinanmuurille. Vaikka paikasta on nähnyt valokuvia ja useita dokkareita, ei muurin mahtipontisuus tule täysin esille ennen kuin on itse paikan nähnyt. Mesta oli U-PE-A!!! Komeaa vuorimaisemaa riitti silmänkantamattomiin (mikä kyllä sumusta/smogista johtuen oli yllättävän vaatimaton käsite) ja muurin jyrkkyys sai pohkeet anelemaan armoa. Ei tosin niinkään noustessa, vaan lähinnä laskeutuessa. Jyrkkiä nousuja kiivetessä alkoikin käydä muinaisia kiinalaissotureita sääliksi, kun mietti heidät partioimassa muuria edestakaisin raskaat sotisovat yllään. Varsinkin kun kuumuus ja kosteus verottivat voimia entisestään! Olimme Tapsan ja Mama-saman kanssa melkoisen kunnianhimoisia ja kiipesimmekin yhteen suuntaan niin pitkälle kuin pääsimme. Puheet eivät anna paikalle sen ansaitsemaa arvoa, joten Naamakirjaan (toivottavasti onnistuneesti) uppimani kuvat voivat olla siihen tarkoitukseen hivenen osuvampia.

Kuten jo tuli mainituksi, kiinalainen ruoka on aivan mahdottoman hyvää! Mama-saman äitee oli avokätisyydessään vertaansa vailla, sillä hän kustansi ravintolakäyntimme 3 eri otteeseen ja kahdesta hierontareissusta toisen sisäänpääsyn. Meillä olikin kunnia tavata sekä Mama-saman perhettä että kansanarmeijan naisupseereita (joista yksi oli kolmekymppiseksi sotilaaksi aivan uskomattoman hot!) En taatusti ole kovin usein syönyt aivan yhtä arvovaltaisessa seurassa. Joka tapauksessa...tämä univormuisten naisten kanssa ateriointi oli ikimuistoinen myös eräästä toisesta syystä; söimme nimittäin Chong Xingin (japaniksi Juukei, lausutaan jotakuinkin 'djuukee') hotpotia. Nimitys tullee alunperin siitä, että kyseessä on ruokapöydässä tulilla oleva pata, jossa keitetään lihaa, sieniä, tofua, siansuolta, kasviksia...käytännössä melkein mitä hyvänsä. Mutta "hot" voisi myös viitata appeen mausteisuuteen - padassa oli kauhatolkulla pippuria ja chiliä! Voinkin rehellisesti sanoa, etten ole IKINÄ syönyt mitään yhtä tulista. Olikin erittäin ristiriitainen tunne syödä jotain, mikä kirveli, poltteli ja lopulta turrutti suuta, mutta maistui niin taivaallisen hyvältä! Salla, you have no idea...

Viimeisenä kokonaisena päivänä Mama-saman everstiäiti kustansi meidät kantapaikkaansa syömään sitä kuuluisaa *rumpujen pärinää* Pekingin ankkaa! Olin todella yllättynyt, kun näin mistä ruoka lopulta koostui. Ankkaa dipattiin ruskeaan, paksuun kastikkeeseen ja käärittiin paljon tortillaa muistuttavaan lettuun. Lisäksi oli riisiä ja kasviksia. Ja koska piikki oli auki, saimme tilata mitä ikinä halusimmekin, joten pöytään kannettiin myös chilissä ja jalapenossa pötköttävää possua (koskapa tiesin, että seuraavan päivän lennolla possusta voi vain haaveilla...you know, IRAN Airlines...), nauta- ja perunahässäkkää, keittoa... Ankkaan kuului myös erikseen tarjottu pää. Tapsa vetäisikin päästä kaiken syötävän parempiin suihin - toki minäkin vähän ankan aivoa maistelin. Pää oli muuten puolikas, koskapa olimme tilanneet puolikkaan ankan ja se oli valmistettu samalla tavalla grillaamalla kuin itse ankkakin.

Ankkaravintolassa(kin) oli nättiä ja suloista palvelushenkilökuntaa paikalla ja pyysimmekin söpöintö kaikista poseeraamaan kanssani valokuviin. Tyttö oli ujo ja sanoikin, ettei mukamas näytä kuvissa hyvältä. Silti otimme pari onnistunuttakin potrettia. Syötyämme myös Mama-saman äitimuori tuli vielä kertaalleen moikkaamaan meitä (olimme syömässä kolmistaan) ja ronskisti halasimmekin häntä ja kiitimme kaikesta. Hän oli erittäin iloinen saadessaan tutustua meihin ja toivotti tervetulleiksi uudestaan. Sitten suuntasimme kohti vihoviimeistä euforianlähdettä ennen seuraavan päivän kotiinpaluuta...mistäs arvasitte? Mentiin viimeiseksi yöksi sinne hieromalaitokseen!

Tällä kertaa ei enää aristuttanut, kun jo tiesi miten homma toimii. Olimmekin Tapsan kanssa jo pari päivää vitsailleet, että kun mennään takaisin, niin sanotaan vain: "Tässä mä oon - ja taas mä oon paskanen. Peskää mut!" Siispä - vaatteet veks ja pesuosastolle nauttimaan! Tällä kertaa päätimme olla oikein porhoja ja tilasimme ihonkuorinnan ennen varsinaista hierontakokemusta. Kyllähän sitä taas oli pokassa pitäminen, kun puolialastomat, lihaksikkaat aasialaiset alkaa jynssätä alastomia kehojamme sellaisella hiekkapaperilta tuntuneella pyyhkeellä. Siinä vaiheessa meinasi jo väkisinkin naurattaa, kun kaveri hinkkaa nivusten seutua ja vähän väliä osuu kasseihin. Ei Suomessa vaan!

Jynssäyksen ja pesun jälkeen oli taas aika heittäytä toisten kuivattavaksi ja vaatetettavaksi. Hierontakerrokseen päästyämme olisin halunnut saman (söpön) hierojattaren kuin viimeksi, mutten muistanut hänen palvelusnumeroaan. (Numero on olemassa juuri sitä varten, että voi halutessaan pyytää jonkun tietyn hierojan.) No aina ei voi onnistua ja sainkin erään toisen hierojan. Tämäkin oli kyllä söpö ja hyvävartaloinen, ei siinä mitään. Mutta hänpäs olikin puheliasta sorttia, eikä puhunut sanaakaan englantia. Ymmärtämättömyyteni vain nauratti - tosin niin nauratti sekin, kun tulkitsin väärin hänen ohjeitaan. Hieronta itsessään (vaikka oli toki sama thai-hieronta kuin viime kerrallakin) erilainen, eikä aivan täysin kohdistunut ongelmakohtaani lapaluiden väliin. Ei se mitään! Nimittäin eräässä vaiheessa maatessani selälläni ja hierojan työskennellessä sisäreisieni kanssa, minulla oli tasan kaksi vaihtoehtoa: a) pitää silmät kiinni tai b) tuijottaa suoraan hänen mekkonsa sisään, sillä hänen povensa oli suoraan nenäni edessä. Yritin toimia parhaani mukaan vaihtoehto a) parissa, mutta eihän siitä mitään tullut. Tyttöä naurattikin huomatessaan että kiusaantuneena yritin olla tuijottamatta.

Jossain vaiheessa hän alkoi hieroa niskaani pääni ollessa hänen sylissään. Hänen kurottaessaan kohti käsivarsiani, uppoutui pääni maailman parhaiden tyynyjen väliin. Siinä sitä sitten maattiin pää kauniin hierojattaren tissien välissä. Ajattelinkin, että jos nyt kuolema korjaisi, kuolisin onnelisena miehenä. Näin tällä kertaa!

Ja aivan kuten viimeksikin, loppui 50 minuuttia aivan liian pian. Hierojatar ohjasi jälleen kerran tuolisaliin, jossa Mama-sama oli jo odottelemassa. Olimme tilanneet jälleen myös jalkahieronnat ja kuin ihmeen kaupalla edellisen käyntimme hierojatar päätyi rassaamaan jalkojani. Hän kyllä tunnisti minut heti ja hymyili leveästi. Ilmeisesti länkkäriasiakkaat tuovat positiivista vaihtelua muutoin kovin aasialaiseen asiakaskuntaan. Pyysin siinä sitten Mama-samaa kertomaan tytölle, että olisin mieluusti ollut hänen thai-hieronnassaankin ja että olin saanut tältä (valehtelematta) elämäni parhaan hieronnan. Hän oli hyvin otettu tästä kuultuaan.

Tuoleissa kerkesimme nukkua muutaman, aivan liian nopeasti vierähtäneen, tunnin ennen lentokentälle lähtöä. Matkalaukkumme olimme onneksi saaneet jo edellisenä päivänä varastoiduiksi Mama-saman äiteen virka-auton takaloosteriin, joten niistä ei tarvinnut murehtia. Kuljettaja tuli noutamaan meidät hierontalaitoksen edestä ja matkamme suuntasikin jo kohti lentokenttää. Vaan emmepä osanneet arvatakaan, että tuolla kentällä saisimme pööpöillä kyllästymiseen asti. Nimittäin Mama-saman hyvästeltyämme ja turvatarkastuksen läpi mentyämme saimme kuulla, että kone olisi tunnin myöhässä, koska "Iran Airlines" - ihan totta, virkailija sanoi ihan suoraan, että näihin saisi aina varautua matkustaessaan ko. yhtiöllä. Jonkin ajan kuluttua saimme kuulla, että kone olisi kuin olisikin aikataulussa ja matkaan päästäisi suunnitelmien mukaan. Ja paskanvitut. Kone lähti n. 4 tuntia aikataulusta myöhässä edellisellä lennolla ilmenneen konevian vuoksi. No, sepäs lohdullista...Peking oli nimittäin välilaskukohde - eli vain muutamaa tuntia aiemmin jumbomme yksi moottoreista oli piiputtanut ja tällä koneella sitten piti matkustaa. Niinpä olinkin elämäni ensimmäistä kertaa kauhuissani koneen noustessa taivaalle - varsinkin kun kone piti kummallisinta kuulemaani ääntä nousun aikana. Riemus lisäsi myös se, että olimme Tapsan kanssa etumaisessa penkkirivissä sisäänkäynnistä katsoen. Tämä siis tarkoitti sitä, että polvemme olivat väliseinässä kiinni, ikään kuin varmistamassa maksimaalisen vitutuksen. Onneksi (ainakin osittain) japanilaislähtöinen lentoemo osasi sentään paihoitella viivästyksiä, sillä hän muisti meidät jo edelliseltä lennolta.

Kun koneen pyörät osuivat Naritan kiitotielle, löimme Tapsan kanssa yläfemmat - ainakin selvisimme hengissä takaisin Japaniin. Se oli jo itsessään pieni voitto. Terminaaliin pääsimme muita paljon ripeämmin, sillä tavan kuolevaisten passijonon asemesta pääsimme paaaaaaaaaaaaaaaaaljon lyhyempään jonoon, joka oli varattu "re-entry passengereille." Jes! Tosin siitä jonosta menivät myös maailman tärkeimmät ja kiireiset iranilaisliikemiehet, joilla tuota lupaa ei ollut. "Joo, ensi kerralla jonotetaan niin kuin kaikki muutkin, mutta kun on niin KIIRE!" No, en jaksanut edes pahastua, sillä he taisivat tosissaan olla myöhässä päämäärästään.

Terminaalista bussiin, kolmisen tuntia unta palloon ja... - perillä! 4 tuntia myöhässä, joten haikailemilleni oppitunneille ei ollut mitään asiaa (olivat päättyneet jo muutamaa tuntia aiemmin), mutta yhtä kaikki...perillä.

Phuuh! Siinä olikin lomaromaanini viimeinen osuus. Toivottavasti nautitte! Peace out.

- Paska Jätkä

P.S. Oon muuten taas kipeenä, niin ei ole paljon aurinkoa tarvinnut ottaa. Teidän onnenne, niin sainpahan tämänkin, vittu, viimein valmiiksi. Kannattanee olla matkustamatta, niin eipähän tarvii kirjoitellakaan, vai mitä? Äxdee.

Vittu kun vituttaa...

Olen pohtinut tämän tekstin kirjoittamista jo pitkän aikaa, mutta nyt kesäflunssaisessa vee-itutuksessa ajattelin, että nyt on korkea aika. Ettei kukaan nyt luule, että Harri-poika on ja elelee maanpäällisessä paratiisissa, niin mainitaanpas nyt muutama niitä huonojakin seikkoja. Tämä sitten EI TARKOITA sitä, että katuisin tännetuloani tai etten muka viihtyisi - päin vastoin. Haluanpahan nyt vaan tuoda sinne koti-Suomeenkin julki, että siinä tunnetussa "oma maa mansikka"-jutussa VOI olla ehkä jopa JOTAIN perää... Valtaosa jutuista voi mennä kulttuurierojen tai -shokin piikkiin. Vastuu ja päätelmät jääköön lukijan kontolle.

1. Hinnat. Japanissa on Suomeen verrattuna kallista. Saatanan kallista. Okei, myönnettävä on, että jotain ruokia saa täällä lähes naurettavan halvalla, mutta kun ottaa huomioon sellaisen seikan, ettei tämä Pohjois-Euroopan ihme osaa kokata aasialaista ruokaa - siitä ei ole hirvittävästi hyötyä. Ruoka, mitä teen, on siis pääosin samaa paskaa mitä tekisin koto-Suomessakin. Sen verran kuitenkin eroa on, että niitä runsaskuituisia, kevyitä tai terveellisiä elintarvikevaihtoehtoja EI TÄÄLLÄ OLE! Rasvatonta maitoakin löysin ekaa kertaa vasta pari viikkoa sitten. Siihen asti olin luullut, ettei sitä täällä edes tunneta. Monta kertaa olenkin haikaillut ruisleivän ja vähäkolesterolisen margariinin perään. Margariinia kyllä syön, mutta kanjeja osaamattomana minulla ei ole mitään käsitystä niiden ravintoarvoista.

Tulin käyneeksi Mickeyn (esittely alempana) kanssa elokuvissakin. Iron Man II oli kyllä kaiken odotuksen arvoinen. Mutta; opiskelija-alennuksen jälkeenkin lipulle jäi hintaa 15 ekkeriä. Equals...fucking much! Suomeen verrattuna miltei tuplahinta - ja ihan samasta katsojakokemuksesta! No, rahaahan se vain on...

Kiinassa ajeltiin Tapsan ja Doudoun kanssa yhtenään taksilla - se ei oikeesti maksanu mitään! Pekingin yhdeltä laidalta toiselle kaksi tai kolme henkeä siirtyi 4-5 eurolla. Noh, Japanissa siihen hintaan ei kuski avaa vielä edes taksin ovea! En ole täällä taksia kertaakaan käyttänyt, perustuen juuri varoitteluihin sen kalleudesta. Ymmärtääkseni kuitenkin pelkkä vähimmäistaksa on toista kymppiä.

No, asumisestahan sitä on tullutkin mainittua, mutta nyt kesäkuumien alettua on pohjoiseurooppalaisen jääkarhun ollut pakko pitää ilmastointia päällä, kun muuten tänne kämppään paistuu elävältä - vaikka kuinka olisi munasillaan. Sen lisäksi, että kämppä on naurettavan kallis ja elinkustannukset (sähkö, vesi, kaasu) maksavat maltaita, mansikoita ja mannaryynejä, on talot (ainakin nämä köyhien sellaiset) rakennettu niin huolimattomasti kuin ikinä. Suomalaiseen arkkitehtuuriin verrattuna nämä talot vastaavat jotakuinkin korttitaloa - talvella vetää ja on saatanan kylmä - kesällä kämppä on hiostavan kuuma, vaikka ulkolämpötila olisi laskenut siedettävälle tasolle puoli vuorokautta aiemmin. Ei voi käsittää!

No, nyt kun tuli ne ilmat mainituiksi, niin sananen niistäkin... Keväällä saattoi aamupäivällä olla parikymmentä astetta lämmintä, vain jotta iltapäivällä lämpötila voisi sukeltaa jonne 5-8 asteen tienoille. Siinäpä oli pariin otteeseen paitahihasillaan ollessan ihmeissään. Sitten on ne vesisateet (nyt on siis sadekausi, vaikkei se erillinen vuodenaika olekaan) - vettä tulee kuin Esterin perseestä, mutta sen sijaan että sade olisi viilentävä...sepä onkin lämmintä! Eli kamppeet on märät ja silti hikoiluttaa! Sontsaa en ole vieläkään alistunut ostamaan...homojen hommaa :P Sontsat muuten ovat tämän kansan erikoisuus - niitä on siis aivan kaikilla, joskus jopa useita. Kuvitelkaa itsenne kävelemässä kohti koulubussipysäkkiä (sellainenhan OLISI heti aseman oven vieressä, mutta aamupäivällä bussi ei lähde siitä vaan muutaman sadanmetrin päästä, ettei aamuruuhka tuki juna-asemaa.) Itsellänne on pituutta pään-kaksi enemmän kuin muilla. Kaikki kulkee helvetin isot sontsat aukaistuina olillaan. Joten arvatkaapa, millä korkeudella ne vitun piikit poukkoilevat. Aivan oikein - ding, ding, ding! Miljoona pistettä oikeasta vastauksesta! Suoraan silmäänhän ne ovat kovasti yrittämässä. Perkeleet.

2. Aikataulut. Nyt kun aiheeseen päästiin, sananen liikenteen aikatauluista. Mutkan kautta sain tietää, ettei taksit kulje öisin lainkaan!!! Siis mitä helvettiä?! Vastaus oli, että taksit eivät kulje silloin kuin junatkaan eivät sitä tee. Niinpä viimeisestä junasta myöhästyneen vaihtoehdot ovat aika vähäiset: joko mennä baariin/karaokeen tai nukkua asemalla (mikäli on laiturien puolelle päässyt ennen aseman sulkemista - niin kuin Tapsa kerran teki.) Viimeinen juna menee suunnasta riippuen joko vähän ennen puoltayötä tai vähän vaille yhtä yöllä. Niinpä greenhouselaisten kanssa kemuttaminen loppuu vääjäämättä aina perin lyhyeen jengin lähtiessä viimeisellä junalla takaisin Higashi Matsuyamaan - toinen vaihtoehto on jatkaa kemuja aamuviiteen, jolloin ekat junat alkavat taas kulkea.

3. Ihmiset. Älkääpäs nyt hätäilkö ja käsittäkö väärin. Täällä on aivan ihania ihmisiä eikä kohteliaampaa kansakuntaa varmasti olekaan. Ei se silti tarkoita, etteikö epäkohtia kuitenkaan olisi. Ihmisen eivät joskus vaan oikein tajua...esimerkkinä toi sontsajuttu. Lisäksi; koulubussissa vituttaa seistä, kun huomaa että ihmismassan takana olisi parikin tyhjää paikkaa jäljellä, joihin kukaan ei kuitenkaan istu, koska ventovieraan viereen ei haluta istua. Niin, minun viereenihän ei kukaan uskalla istua edes junassa - saati koulubussissa. Olen kai niin saatanan pelottava - ja kaiken lisäksi gaijin. Kuulinpas kerran, että Tokion Yamanote-linjan junassa oli jengi oikein ääneen puhunut, että onpas siinä pelottava - ihan yakuzan-näköinen - gaijin. Pariin otteeseen olen todistanut ihan suoraa ylimielisyyttä ja naureskeluakin. Kävelin kampuksen kuntosalille reenikamppeissani (=hihaton paita) ja pari räkänokkaa bongasi "kyoshi banzaini" ja alkoivat supista ja nauraa.

Yliopiston jätkät (meidän kampuksella on vain 1.-3.-vuotisia) ovat just sellaisia parikymppisiä räkänokkia, jotka käyttäyvät kuin 15-16-vuotiaat suomalaiset, yläastelaiset kauhukakarat. Tytöt taas...no, tytöt (ei niitä parikymppisiä voi täällä oikein naisiksikaan kutsua) ovat vähän naiiveja. Tai siis aika paljon - esimerkiksi seksistä he eivät tiedä oikeastaan mitään, vaikka suuri osa menettää neitsyytensä viimeistään lukiossa (Btw, sivuhuomatuksena - teoriassa täällä saisi pökätä 13-vuotiasta eikä kukaan sanoisi mitään - jos tieto leviäisi Suomeen, voisi olla toinen ääni kellossa. Suomessahan voi saada pedofiliasyytteen, vaikka teko olisi kuinka tapahtunut ulkomailla.) Vallalla on mm. sellainen kumma käsitys, että e-pillerit tekevät lähes satavarmasti steriiliksi. Siksi tytöt eivät pillereitä mielellään syö. Poikien/miesten kanssa voi olla vaikka kuinka läheistä kaveria ja tehdä kaikkea flirttailevaa ja jo epäsuorasti ehdottelevaakin, mutta jos joku sitten kiinnostuukin ja alkaa esittää kiinostumisen merkkejä - sitten ollaan ymmällään ja ihmeissään. "Enhän minä mitään muuta kuin kaveerasin ja kiusoittelin vain." Kokemusta on vaikka kuinka monella.

4. Daito Bunka University. Ei ole turhaan yhden huonoimmista japanilaisista yliopistoista maineessa. Opetus on hyvin vaihtelevaa - opettajat ovat pääosin kivoja, mutta ei se vielä takaa opetustaitoa. Opettajan, jonka tunteja minulla on eniten (ikävä kyllä), sössötyksestä ei saa mitään tolkkua eikä sitä jatkuvasti kehtaa olla sanomassa "täh?" Eräs toinen opettaja korjaa oppilaan virheet jo ennen niiden tekemistä. Niinpä miettimisaikaa tai itsensä korjaamismahdollisuutta ei käytännössä edes ole. Mukavin opettajista on muuten vain hivenen creepy. Hänen ansiokseen/haitakseen voi mainita uskomattoman kyvyn leikkiä tyhmää: "Tooshite? (miksi), Dare? (kuka), Doko? (missä) Nani? (mikä/mitä), Daijoubu desu ka? (oletko kunnossa/onko kaikki hyvin.)" Toki onkin oppilaan kannalta hyvä, että opettaja vaatii sanomaan asiat oikein, mutta joskus vaan kyrsii ja turhauttaa sanoa asioita miettiessään: "Kyllä sinä - vittu - tasan tarkkaan tiedät, mitä minä tässä yritän sanoa..."

Gokusai kouryuu sentaa...siis kv-toimisto ei tee mitään oikein. Kv-toimiston ihmiset suhtautuvat meihin kuin päiväkotilapsiin ja ovat tietyissä asioissa hyysäämässä ja valvomassa kuin viimeistä päivää. Siis mallia: "muistattehan pyyhkiä perseenne paskalla käynnin jälkeen. Ja olis aika super-duperfantsua, jos vielä muistaisitte/osaisitte pestä kätenne." Sitten on asioita, joihin he eivät koske pitkällä tikullakaan. Jokunen teistä saattaa muistaa tapaus Hermannin, jolloin kaikki vastuu sysättiin muiden vaihtareiden niskaan. Erään amerikkalaisen maksamattomista laskuista kyseltiin Emily-mammalta ja pyydettiin, josko Emily voisi vaikka soittaa tälle toiselle jenkille tai hoitaa laskun tämän puolesta. Olin itse todistamassa tapausta...kyllä siinä meinasi leuka loksahtaa. Siis mitä helvettiä? Niin kuin me vaihtarit olisimme kollektiivisesti vastuussa muiden vaihtarien (siis yksilöiden) tekemisistä. Ihme touhua.

5. Roskikset - tai niiden puute. Yltiösiistiksi maaksi Japanissa on roskikset aivan uskomattoman harvassa. Kaduilla niitä ei ole missään ja joka puolella olevissa juoma-automaateissa on vain pullonkeruuloosteri. Edes juna-asemilla roskiksia ei meinaa olla - ainakaan laitureilla. Yleinen siisteys jää täällä kakkoseksi vain Singaporelle, mutta täytyy myöntää, että olen turhistuksissani syyllistynyt ryönän työntämiseen niihin pulloloostereihin ja pari kertaa jopa ihan suoranaiseen roskaamiseen. En pysty käsittämään, mihin paikalliset kaiken irtoroskan työntää. Kantelevatko taskuissaan/fag bageissään kunnes roska-astia osuu kohdalle. Mene ja tiedä.

6. Mieletön pakkausmateriaalien haaskaus. En ole varma, olenko aiemmin tullut maininneeksi, mutta Japanissa pieni on kaunista - varsinkin jos se on pakattu omaan, sievään pikkupakettiinsa. Esimerkiksi keksit ja karamellit saattavat monipakkauksen sisällä olla vielä erikseen pakattu (useimmiten muoviin/sellofaaniin.) Kaupoissa jopa yksittäinen jäätelöpuikko ollaan työntämässä omaan, pikkuruiseen muovikassiinsa. Sitä luulee olevansa ovela ottaessaan vanhoja kasseja (joita on kirjaimellisesti kaapin täydeltä) kauppareissulle mukaansa. Vaan kassapojat ja -tytöt ovat heittääntyneet oveliksi, sillä kuvio on yleensä seuraava; asiakas tuo romppeensa kassalle. Puotipuksu nappaa niistä hinnat ja asettelee ostoskoriin. Seuraavaksi on maksun vuoro - ja sillä aikaa, kun pahaa-aavistamaton asiakas kaivaa kuvettaan, pakkaa puotipuksu roinat valmiiksi muovikassiin. Siinä ei auta muistaa ulkoa fraasia "fukuro wa daijoubu/kekkou desu", jos pullat ja perunat on jo valmiiksi kassissa. Joskus on kyennyt livauttamaan em. fraasin hyvissä ajoin, jolloin puotipuksu yleensä tuijottaa kysyvästi takaisin kuin vajaaälyistä. Miten niin et tarvitse muovikassia? Ajattelu on päässyt muovautmaan nykyisille urilleen siitä syystä, että japanilaiset kuvittelevat vilpittömästi kykenevänsä tehokkaasti kierrättämään abouttiarallaa 90% kaikesta (muovi)jätteestään. Heille ei ole kukaan kertonut, että se on harhaluulo ja että muovin kierrättäminen itseasiassa kuormittaa luontoa, maksaa vitusti tonnia enemmän sekä aiheuttaa paljon enemmän kasvihuonepäästöjä kuin uuden pussin tekeminen. Jopa meikäläisen kaltainen, kaikkea muuta kuin ympäristäaktiivinen ihminen pyörittelee epätoivoissaan silmiään - niin silmiinpistävän häiritsevää se on. Perkeleen pölvästit.

7. (Yleisten vessojen) vessapaperi. Se on kans sitten sitä viheliäintä sorttia. Tiedättehän - juuri sellaista, joka repeilee kesken käytön ja hanuriosastolle jää loppupäiväksi semmoisia paperinmurusia ja -kikkareita pyörimään. Ja kun sattuu olemaan sitä rumempaa sukupuolta, niin myös kankkujen karvaverhoilu saa osansa tästä paperisilpusta. Ehkäpä se johtuu vain minusta, mutta mielestäni vessapaperin tulee kestää se yksi käyttökertansa rehellisesti loppuun asti eikä jäädä hiertämään vakoon seuraavaan suihkukertaan asti. Voiko se olla liikaa vaadittu? Kyse on kuitenkin mukavuustuotteesta. Joissain vaatimattomimmista (lue; aseman) vessoista puuttuu kaikki puitteet kuivata kätensä. Paperiarkit ovat harvinaisia, mutta yleensä niissä on edes kuumailmapuhaltimet. Näiden vessojen ulkopuolelle onkin "kätevästi" aseteltu sellaisia kortsuautomaatinnäköisiä vimpaimia, joista saa n. euron maksua vastaan pienen paperinenäliinapaketin. Kortsuautomaatteja ei muuten sitten ole.

8. Polkupyöräilijät. Kaikki aina jaksavat mainostaa sitä, miten Suomi on paska maa, kun siellä ei tueta polkupyöräilyä ja miten varsinkin Hollanti, Tanska, Kiina ja viimeisimpänä Japani (ainakin Rosa Meriläisen mukaan) ovat pyöräilijöiden paratiiseja. Ja paskat. Japanissa jalkakäytävät ovat hyvin kapeita, mutta silti valta osa pyöräilijöistä vaappuu jalankulkijoiden joukossa (joku viksu sentään ajelee autotien laidassa, jossa on monesti noin 1-1,5 metriä leveä "piennar.") Varsinkin 180-vuotiaat mummelit pööpöilevät pyöriensä kanssa kuin päättömät kanat; lisäksi heidän etenemisensä on hyvin epävakaata ja -tasapainoista. Näin ollen pyörä ei kuljekaan suoraan, vaan 2-3 metriä halkaisijaltaan olevaa siksakkia. Myös pyörien jarrut ovat joko niin kuluneet tai kuivat, että ne pitävät pahempaa ääntä kuin kirskuvat junanjarrut. Japanissa on myös hyvin yleistä ajaa kännissä pyörällä - eikä tasan tarkkaan KUKAAN käytä kypärää, milloinkaan eikä missään.

9. Turhamaisuus. Japanilainen nuoriso (varsinkin pojat/miehet) on aivan uskomattoman TURHAMAISTA. Missään en ole kauppojen hyllyjen nähnyt notkuvan näin paljon miesten erilaisia kosmetiikkaa. Varsinkin hiustuotteita (hiusvesiä, -geelejä ja -muotovaahtoja) on pilvin pimein. Silti tästä maasta ei etsimälläkään löydä miesten roll-on deodoranttia (ainakaan mitään kunnollista.) Hiukset ovat jostain miesten pakkomielle; jopa vessassa käydessään äijät hiplailevat hiuksiaan kuin pahimmatkin teiniprinsessat - ja käyttävät hiuspinnejä! Eikä edes vitsinä!

Tytöille annan paljon anteeksi, sillä vaikka he kiinnittävätkin todella paljon ulkonäköönsä huomiota - on lopputulos useimmiten erittäin onnistunut. Turhamainen mutta tyylitelty - jees. Turhamainen ja lutkahtava (ja tarkoitan TODELLA lutkahtava, sellaisiakin tyttöjä täällä piisaa) - ehdoton no-no.

10. Tupakka. Sitä polttaa moni, ja varsinkin ravintolassa polttavat ihmiset käyvät meikäläisen ja monen muun länkkärin hermoille. Daito Bunkan kusipäiset räkänokat polttavat ulkosalla sellaisillakin alueilla, joissa on metrinkorkuinen "tupakointi kielletty" -kyltti. Ajattelinkin, että ensi kerralla kannan sen kyltin niitten ääliöiden syliin ja kysyn viattomasti: "Miru?" (=näetkö.) Kyllä, Japanissa on ulkosallakin alueita, joissa tupakointi on kielletty, mutta japanilaiset tupakoitsijat ovat ehkä yksiä tämän planeetan itsekkäimpiä yksilöitä - he eivät edes ymmärrä, miksi jollakulla voisi olla jotain tupakan savua vastaan. Hyvänä juttuna pitää kuitenkin mainita, että tupakoida ei saa esim. juna-asemilla (edes laiturilla), ostareilla, virastoissa, julkisissa kulkuvälineissä/takseissa, jne. Jopa maantien varsilla olevissa pysähdyskeskuksissa (sillä sitä ne todella ovat, eikä mitään kämäisiä P-paikkoja) on tupakoitsijoille eristetty oma alueensa, jonka ulkopuolella ei saa polttaa. Niin, siis ulkona.

-------------------------------------------------------------------------------------

Nyt kuitenkin vielä parit esittelyt:

Mickey (oikealta nimeltään Qi (=tshi) Lee) on 16.7. 22 vuotta täyttävä, kiinalainen ystävättäreni. Kukaan ei kuitenkaan käytä hänen syntymänimeään, vaan töiden ulkopuolella hän on (myös äidilleen) Mickey ja töissä Ri-san (japsithan eivät tunne L-kirjainta.) Hänen äitinsä on naimisissa japanilaisen miehen kanssa, joten Mickey saapui tänne kohta 3 vuotta sitten Kiinan Chong Qingistä (= Tsong tshing.) Hän pitää tulisesta (siis todella tulisesta!) ruoasta ja on mitä mainioin kokki. Sai minut (joka piti kiinalaista keittiötä kirosanana) rakastamaan kiinalaista ruokaa. Hengailen hänen kanssaan nykyisin ylivoimaisesti eniten - huolimatta siitä, että hän käy koulun lisäksi tosi ahkerasti töissä. Hänen työpaikkansa on miltei asuntonsa vieressä sijaitseva sushi-ravintola, jossa olen syönyt tähänastisen elämäni parasta sushia. Suhteiden vuoksi saamme sieltä Tapsan kanssa aina reilut alennukset ja lisäksi Mickey on lahjoittanu aimo nipun -20% kuponkeja. Ei siis lainkaan huono diili. Tyhmempi voisi luulla, että olisin vähän ihastunut häneen.

Ozawa Yoshihide ja Manami. Ozawan sisarukset ovat (jopa japanilaisiksi) todella hyväkäytöksisiä, kohteliaita, huomaavaisia ja perinteikkäitä ihmisiä. Heidän matkassaan olin mm. siellä Hiroshimassa. Yoshi on itseäni muutaman kuukauden vanhempi, on valmistunut Daitosta ja hänellä on jo vakituinen työ. Tästä(kin) syystä hän on erittäin avokätinen ravintolaskuja maksettaessa (japanilaisen perinteen mukaan lasku jaetaan tasan, söipä kuka tahansa ja mitä hyvänsä) ja ottaa suurimman kantovastuun. Hän asuu vielä kotonaan, joten Yoshilla on paljon enemmän rahaa käytettävissään kuin meillä köyhillä vaihtareilla - ja hän tiedostaa sen kyllä. Pikkusisko Manami täyttää 23.7. 22 vuotta. Opiskelee vielä yliopistossa (ei tosin Daitossa) ja tekee osa-aikaduunia apteekissa. Hän kutsuu minua "henna-Harriksi" (=outo/pervo-Harri.) Opettaa mielellään japania Tapsalle ja minulle, mutta yleensä hänen opetuksensa edustavat joko tyttömäistä tai lapsenomaista puhetyyliä. (Sannalle ja muille japania taitaville tämä auennee - "onaka peko-peko", "onaka pan-pan" ynnä muuta vastaavaa.) Manami on hyvin tyttömäinen, mutta osoittaa aina todella kypsää asennetta, toisin kuin muut tuntemani japanittaret. Sanoo minua myös isoksi lapseksi, joten Manamin tai Mana-chanin asemesta kutsunkin häntä "(o)nee-saniksi/chaniksi" (="isosisko.") Kiertävät mielellään Japania ja yrittävät aina saada meitä gaijineita mukaan.

Manami (Manu-chan), Tomomi (alias vähän vaihtelee päivästä riippuen, useinmiten kuitenkin Tommis), Rika (Rinkku), Nonoka, Asuka, Yu, Rie sekä Noriko ovat tyttöjä, joiden kanssa hengailen silloin tällöin. Noriko osaa esitellä itsensä suomeksi. Hän opiskelee sivuaineenaan indonesiaa ja lähteekin Indonesiaan kuukaudeksi joskus vähän syssymmällä. Yu ja Rie ovat hänen kavereitaan. Rika, Tomomi ja Nonoka ovat kaveruksia, joiden kanssa olen tehnyt milloin mitäkin. Rikaa käytin jopa kerran ulkona, mutta ei aiheesta enempää. Tomomi on Tapsat ja minut tavattuaan tullut vakuuttuneeksi halustaan päästä Suomeen vaihtoon. Hänhän rakastaa Muumejakin jo valmiiksi. Innostuksissaan opetteli myös pari suomalaista kielisolmua. Manami (ei siis Ozawa) ihastui mahaani heti ensitapaamisella. Aina tavatessaa silittelee, taputtelee ja hieroo sitä kikattelun saattelemana. On tartuttanut saman tavan käytännössä myös kaikkiin muihinkin.

Sitten on se Tompan tyttöystävä, Sumino...olikohan sen sukunimi Sekine tms? "Taiteellisista syistä" hänen sukunimensä Naamakirjassa sisältää vain ko. nimen konsonantit. Go figure...Tomppakin mainitsi sen olevan vain tyhmää. No joka tapauksessa. Hirveästi en hänen kanssaan hengaile, koska niillä kahdella on kiire pitää hauskaa huvipuistoissa ja naida kuin kaniinit. Mutta Tompan välityksellä kommunikoimme paljonkin. Tarkoittaen sitä, että Sumino puhuu minusta verrattaen paljon Tompalle kahden kesken ja minä hänestä.



Loppukevennys: viittomakieliset uutiset

Ennen Kiinanmatkaa satuin aivan vahingossa näkemään japanilaiset viittomakieliset uutiset. Nauroin ääneen - ei siinä muutakaan voinut. Tämä tapahtui vielpä Kaikanin kerhohuoneessa, joten jos joku olisi ulkopuolella ollut kuuntelemassa, olisi hän varmasti pitänyt minua hulluna tai luullut minun katsovan hauskaakin komediaa.

Paikalliseen viittomakieleen kuuluu ilmeisesti olennaisena osana myös irvistykset ja naamanväänteet. En tietenkään viittomia ymmärtänyt, mutta olettaisin naamanvääntelyn toimivan eräänlaisena tehokeinona - vähän eri äänenpainojen tavoin. Säästä kerrottaessa viittoja irvisti siihen malliin tulevista sateista kertoessaan, että vähä-älyinenkin ymmärsi ottaa sontikan mukaan seuraavana päivä. Ja koska kyseessä oli vieläpä ukkosmyrsky, viittoili ukko kuin merihädässä ja irvisti niin, että silmät menivät viiruiksi ja takahampaat näkyivät. Nauroin niin että vesi tuli silmistä. En tietenkään pilkallisesti - se vaan näytti mielettömän huvittavalta. Siinä Suomen viittomakieliset uutiset pelkkine sääkarttoineen kalpenee kuin albiino talvisessa Lapissa.

Karheakurkkuisin terveisin,

Paska jätkä. Peace out!

P.S. Matkasta lisää, kunhan paranen. Kuvat olisivat Naamakirjassa, ellei se vittuillessaan kaataisi konetta aina kun yritän kuvia lisätä. Näin tällä kertaa...

...lähetän sinut kohti Kiinaa.

Jepjep...onhan tuosta edellisestä raapustuksesta aikaa, eikä sekään ole muokkaantunut lopulliseen muottiinsa. Vaan minkäs mahdatte - olen ollut laiska. No en nyt ihan jok'ikisessä asiassa; Tapsalla ja allekirjoittaneella on nyt passeinsa välissä sekä "multiple re-entry permission" että Kiinan viisumit. Tarkoitus olisi lähteä 24.6. ja palata 1.7. Menemme moikkaamaan yhteistä kaveriamme Doudouta, joka on Tampereen yliopiston kiinalainen tutkinto-opiskelijatar. Vähän meinaa jo jänskättää - vakaana aikomuksena oli porsastella Kiinasta kaksi mittatilauspukua. Muutamalla kympillä irtoaa semmoinen Turo-laatuinen puku. Ei paha.

Rahasta puheen ollen...joko kohta saa harkita Kreikan ja Unkarin kaltaisten "rikkaiden EU-länsimaiden" kaasuttamista Zyklon B:llä? Euron arvo alkaa lähennellä vessapaperia ja se haukkaa päivä päivältä isomman loven meikäläisten kukkaroon. On tää niin kivaa! Onhan se mukava, että luikurimaiset ja niljakkaat eteläeurooppalaiset viilailevat budjettiensa paperiversioita näyttämään "kivemmilta" saadakseen katteettomia lainoja meidän ulkoeurooppalaisten kustannuksella.

No joo...se siitä. Taisin luvata aikoinani pienen esittelyn täällä vaikuttavista voimista. So be it - koettakaa pysyä kärryillä.

Esittelen ensimmäisenä taistelukolmikkomme kaksi muuta jäsentä.

1. Tapio Tikkala a.k.a. Tapsa. 22-vuotias (kohta 23) Tampereen yliopistossa vakuutustiedettä lukeva, pumminnäköinen veijari. Pitää lenkkareista, muutaman päivän sängestä, vapaaottelusta ja matkustelusta. Tapsan kanssa olemme seikkailleet paikassa jos toisessakin ja lisää on taatusti luvassa. Nättien silmiensä, harmittoman hobon ulkomuotonsa ja lapsekkaan hymynsä ansioista saa anteeksi mitä vaan ja keneltä tahansa. City Palacen asunnostaan hipsii yksityiselle "parvekkeelleen" - talon katolle - ottamaan aurinkoa, lukemaan ja tekemään läksyjä sekä nukkumaan. Kertakaikkisen hiano miäs!

2. Thomas Coward a.k.a. Tomppa/Tom. 20-vuotias, Britanniassa syntynyt, 8-vuotiaasta Australiassa asunut hurmurimme. Baby facensä, kieron huumorinsa, hyvän japanin kielentaitonsa sekä kahden hallitsemansa englannin aksentin vuoksi hyvin pidetty mies. Tietyllä tapaa suhtaudun häneen kuin pikkuveljeen, jolla on kuitenkin itseäni enemmän elämänkokemusta. Onhan kuluva vuosi jo hänen toisensa täällä Japanin maassa. Tomppa osaa sanoa suomeksi "hieno pylly" (väitämme, että se on suomeksi 'muikku'), "kisumisu", "tissit", "perse" ja "vaippa" - suhtautuu kuitenkin suomeen keksittynä salakielenä, jota ei oikeasti ole olemassa. Seurustelee nykyisin hyvin viehättävän japanittaren, Suminon, kanssa.

Seuraavaksi paikalla (vielä toistaiseksi) olevia länkkäreitä. Mainitsen vain ne, joiden kanssa hengailen tai olen muuten tekemisissä muutenkin kuin tervehtimisen verran.

Jan Wingender a.k.a. Jamppa/der Baron. 25-vuotias saksalainen korsto ja metallin ystävä. Puhuu uskomattoman hyvää englantia ja japani sujuu myös. Löysimme yhteisen nuotin heti kun kävi ilmi, että molemmat ovat vapaapainin ystäviä. Nuotista puheen ollen...Jamppa raahasi minut (toistaiseksi) ensimmäistä ja ainutta kertaa koko yön kestäneeseen karaokeen. 00-05 juomia saa niin paljon kuin lystää (myös alkoholilliset) ja laulaa saa sydämensä kyllyydestä - koko lystin hinta 3000 jeniä, kunhan vain on varannut huoneen ajoissa. Viikon päästä olisi tarkoitus ottaa uusinta - edellisestä kerrasta on siis jo pieni ikuisuus. Palaa takaisin Saksaan heinäkuussa.

Alyssa Dorn a.k.a. Lissu. 20-vuotias amerkkalainen/havaijilainen, hyväperäinen ja -tissinen tyttö. Luonteeltaan räväkkä, mutta myös hiukan arvaamaton. Hengaili alkuaikoina paljonkin kanssamme täällä Kaikanilla (käy toki edelleen kekkereissä), mutta jotenkin tuntuu että olen onnistunut jotenkin aiheuttamaan väliemme viilenemisen. En sitten tiedä, mitä olen tehnyt sen aiheuttaakseni. Palaa Havaijille elokuussa.

Martin Bragalone a.k.a. Mara. 21-vuotias jenkki Michiganista. Puhuu parasta japania, mitä länkkärin olen koskaan kuullut puhuvan. Kyllä - myös sinun, Sanna. Luonteeltaan hyvin vaikeaselkoinen veijari - hän on sivistynyt, tuntee paljon kieliä, historiaa ja kulttuureja. Juuriensa vuoksi (adoptoitu - voi olla juuriltaan niin latino kuin mulattikin) kokee välillä vaikeuksia kuulua joukkoon. Omien sanojensa mukaan on rassaavaa, kun ei tiedä edes mitä rotua on. Mara on auttanut minua hyvin paljon hyvin monenlaisissa asioissa - neuvonut kuntosalilla, opettanut historiaa ja kulttuuria, antanut opiskeluvinkkejä jne. Hieno mies, mutta välillä vaikeasti lähestyttävä. Palaa Yhdysvaltoihin ennen syksyä.

Jill Nishida a.k.a. dimwit. 21-vuotias havaijilainen neitokainen. Martinin tavoin adoptoitu - ilmeisesti japanilaista syntyperää. Puhuu äidinkielenään englantia, mutta välillä hänen miltei täydellinen sarkasminymmärtämiskyvyttömyytensä ihmetyttää. Jill on hyväntahtoinen - paitsi kiusatessaan Jeromea - ja hyvin viattomalla tavalla pöljä. Eräältä saksalaisvaihtarilta hän kysyi kirkkain silmin: "Oletko natsi?" Kutsunkin häntä leikkisästi "my favourite person in the World." Rakastaa nattoa ja lupasi joskus tehdä minullekin. Natto = käyneitä soijapapuja. Palaa Havaijille viimeistään elokuussa.

Jerome Chabot a.k.a. Weasel. 27-vuotias (se terve) kanadanranskis. Karvainen kuin eläin, mutta erittäin rento ja mukava tyyppi. Se mitä hän ei japaniksi ymmärrä, ei ole ymmärtämisen arvoista - se ei ole häneltä pois. Jerome on urheilun suuri ystävä ja koripallokentällä Jan antoikin liikanimen Weasel - näätä. Valkoiseksi mieheksi niin vikkelä, ettei toista ole. Jeromen puhetyyli on myös erittäin riemastuttava - englanti sujuu hyvin ja japani sujuvasti, mutta se ranskalainen nuotti aiheuttaa eritoten Jillille loputonta hupia. Jerome on myös erittäin mukavaa matkaseuraa. Palaa Quebeciin ennen syksyä.

Louis Turnbridge a.k.a. mi Lord/Harry Potter. 20-vuotias (elokuussa 21) englantilainen veikkonen. Rento ja jopa hiukan nuhjuinen otus. Puhuu sitä ainoaa oikeaa, Hänen Majesteettinsa englantia. Pitää laulamisesta ja brittiläisen taakan velvoittamana juo kuin sieni. Palaa Englantiin ennen syksyä.

Josie Clair a.k.a. Jossu. 24-vuotias australiatar. Aksentti on niin leveä kuin mitä olla voi, mutta herranisä etten ikinä ole nähnyt yhtä tyrmäävää maansa naisedustajaa! Kaunis, elegantti ja onpas ollut kaverilleen ihan valokuvamallinakin. Tapsan äiskä - hengailevat paljon yhdessä ja kokevat mitä kummallisimpia asioita yhteisillä retkillään. Pitää valokuvaamisesta ja on ansioitunut hommassa hiukan keskivertokuvanräpsijää enemmän. Nuoresta iästään huolimatta matkustellut monta vuotta elämästään. Kierrellyt mm. 1,5 vuotta pakulla Eurooppaa. En uskaltaisi vittuilla Jossulle liikaa, sillä hänestä uhkuu hyvin elsamaista, nyytit vaarantavaa aggressiota. Palaa Australiaan heinä-elokuussa.

Sara Daniels on 22-vuotias jenkki. Hänen kanssaan on helppo hengailla, vaikkei ihan lähipiirini kuulukaan. Kaveeraa paljon Emilyn kanssa - ilmeisesti heillä on paljon yhteistä. Palaa Amerikkaan heinäkuussa.

Craig White on 21-vuotias amerikkalainen. Uskonnolisesta vakaumuksestaan huolimatta ei ole kuitenkaan mikään tiukkapipo eikä sylje pulloon. On seurustellut jo vuosia japanilaisen Natsumen kanssa - mm. tästä johtuen Craigin japani on uskomattoman hyvää. Vaikkei lajia ole harrastanutkaan, amerikkalaisuutensa vuoksi pelaa hyvin koripalloa. Haluaisin olla hänen kanssaan tekemisissä nykyistä enemmän, mutta kuten kaikki yllä mainitut, asuu Higashi Matsuyaman Green Housessa - eli juuri siinä toisessa asuntolassa. Kita Sakadon asemalta maksaa 160 jeniä mennä sinne, siellä asuvat pääsevät ilmaiseksi tänne. Hankala selittää, mutta tasan ei käy nallekarkit. Palaa takaisin Amerikkaan ennen syksyä.

Seuraavaksi oman talon väkeä - eli ihmisiä, jotka asuvat kanssani Ryugakusei Kaikanilla.

Emily Stiver a.k.a. Em (vaikkei siitä pidäkään) 21-vuotias amerikkalainen. Jos Josie on Tapsan "mami", niin Emily on minun. Auttoi hyvin paljon asioiden hoitamisessa Kaikanille tultuani (ja auttaa silloin tällöin vieläkin) ja oli käytännössä ensimmäinen kaverini täällä. Viihtyy pitkälti omissa oloissaan, mutta juttelemme silti yllättävän paljon. Inhoaa tissejään ja haluaisi olla mies - mainitsee muun muassa peniksensä harva se päivä. En tosin tiedä, miten vakavissaan hän sukupuolen vaihtamisesta puhuu. Mami on nyrjähtänyt, hänellä on tosi hurja huumorintaju (siksi hänestä niin paljon pidänkin) ja hän tykkää katsoa Super Sentai -sarjoja (japanilainen, alkuperäinen "Power Rangers.") Hänen heinä-elokuinen paluunsa kotiin satuttaa ja vituttaa ehkä kaikkein eniten.

Byoungsoo Kim a.k.a. Kim(u)-san. Juuri 27 vuotta täyttänyt Korean (tunnetusti Etelähän on se ainut oikea Korea) vahvistus. Hyväsydäminen miekkonen ja toverinsa Puck-sanin kanssa pitää minulle aina peukkuja ja uskoo naismahdollisuuksiini enemmän kuin allekirjoittanut itse. Kimillä on toooooosi heikko viinapää, mikä ei itsessään ole huono asia, mutta rajojensa tuntemattomuus onkin sitten toinen asia. Korean poijjaat ovat käyneet myös vähän erilaisen armeijan - kaksi vuotta palvelusta, pitipä tai ei. Kokemani perusteella Kim ja Puck ovatkin melkoisen karaistuneita kavereita. Palaa Koreaan viimeistään syksyllä.

Chan Seok Park a.k.a. Puck-san. 26-vuotias (kohta 27), Korean kolein jätkä. Liukasliikkeinen kuin rasvattu salama, nauravasilmäinen ja vaikuttaa aina hyväntuuliselta. Ei asu Kaikanilla, vaan Tapsan kanssa Takasakan City Palacessa (ihan oikea vuokrakerrostalo, ei asuntola ensinkään), mutta hengaillee paljon Kim-sanin kanssa täällä. Huumorintajuinen veikko, jonka kanssa odotan keskustelevani enemmänkin, kunhan kielitaitoni vähän kehittyy. Tapsan, Tompan ja minun kanssani niitä harvoja, jotka ovat maassa ensi kevääseen.

Chen Liang Yueh a.k.a. Jin-san. 22-vuotias, Taiwanin kermaperse. Saanut mm. yksityisopetusta henk. koht. opettajalta. Piilosarkastinen heppu, joka vaikuttaa nöyrältä jatkuvilla "sumimasen" lausahduksillaan, mutta todellisuudessa hyvinkin viekas kaveri. Puhuu heikohkosti japania sekä englantia, mutta kiinankielisenä osaa periaatteessa kaikki kanjit. Käy samoilla japanintunneilla kuin minä. Palaa Taiwaniin vasta keväällä.

Ja sitten Hermanni...32-vuotias quebeciläinen, jota minun käy kovasti sääliksi. Yliyrittäminen ja epätoivoinen kiire päästä naimisiin saivat miekkosen viimein napsahtamaan. Silti tunnen jotain outoa ja vastenmielistä yhtäläisyyttä hänen kanssaan - asia josta täytyy pyristellä eroon heti pikimmiten. Tapahtuneen jälkeen hän on ollut miltei normaali, mutta kuitenkin hivenen hajamielinen ja alakuloinen. Olen yrittänyt puhella silloin tällöin niitä näitä hänen kanssaan, ettei vaikuttaisi siltä että hyljeksisin häntä (vaikka kieltämättä edelleen toivon, että hänet olisi lähetetty etuajassa kotiin.) Käy samoilla tunneilla kuin minä ja lähtee kotiin heinäkuussa.

Lisäksi on liuta japanilaisia ja pari muunkin maalaista kaveria, joita on matkan varrella vastaan tullut. Heistäkin lisää tuonnenpana.

Olettaen (ilmeisesti turhaan), että ihmiset seuraavat tekemisiäni juutuubista ja naamakirjasta (jonne olen pistänyt aina ison liudan kuvia), saavat mainitsemani nimet myöskin naamat. Niinpä en epätoivoisesti yritä kaivella kuvia tähän blogitekstiin. Sitä paitsi, kuten viimeksi sain havaita, on kuvien lisääminen blogiin - ja vieläpä niin, että kuvat tulisivat oikeille paikoilleen - めっちゃ　めんどくさい！！ (=truly, very troublesome) Joten seuratkaahan, hyvät ihmiset, muitakin informaatiokanaviani. ^_^

Over and out.

P.S. Kyllä, kyllä...kirjoitan sitten siitä Kiinanreissusta n_n