Aurinko, aurinko lettuja paistaa - ja kun paistaiskin vaan niitä!

Tervehdys jälleen, kaikki Sedän rakkaat pikkupallerot - reilun kuukauden tauon jälkeen. Ajattelin, ettei kannata kirjoittaa ellei aihetta ole. Kämpillä vetelehtiminen kun ei varmaan olle kaikkein mielenkiintoisinta luettavaa. Siispä päätin odotella, että kirjoittamisen arvoiset asiat vähän kasautuvat - ja nyt niitä on sitten kasaantunut!

Päivänä muutamana kävin yhdessä Ozawien, Edisonin, Tompan ja muuan Hiron kanssa "kalassa." Oletin, että touhu olisi jotakuinkin samanlaista kuin Suomessa, kun mainittiin että onkia olisi tarkoitus. Voi kuinka väärässä olinkaan!

Ajelimme autolla alle tunnin matkan ja tulimme paikkaan, jossa heinikkoisen penkereen keskellä virtasi pikkuruinen puro. Siellä lapset olivat innoisaan nuijapäitä haalimassa. (Ei syötäväksi, vaan sankoon/akvaarioon pistettäväksi.) Käppäilimme puron vartta pitkin metsäistä polkua ja palasimme kohta takaisin autolle. Höh, mitä kummaa? Kuvittelin että olisimme kalastaneet purosta...

Ajoimme kuitenkin viereisen mäennyppylän päälle, jossa sijaitsi hivenen omituisennäköinen rakennus. Se muistutti lähinnä pieneläintarhan sisäänpääsyä tai vastaavaa. Kuitenkin sisälle mentyämme minulle alkoi valjeta asian todellinen laita; Rakennuksen sisäpihalla oli isoja betonialtaita, joihin virtasi jatkuvasti uutta vettä. Käteemme iskettiin onkivavat ja muutama taikinapallero syöteiksi. Siis häh? Kalat uiskentelivat näissä em. betonialtaissa isohkoina parvina. Kaloja sai pyydystää vain yhden ja ensiksi koukkuun jäänyt tuli ottaa - kerran napattua kalaa ei saanut viskata takaisin.

Kukin kalansa saatuaan, ne vietiin elävinä vesiämpäsrissä henkilökunnalle, joka ohjasi ruokailutilaan odottamaan kalojen tarjoilemista. Ottamassani videossa mainitsin kalojen olevan kirjolohia, mutta niiden liha oli valkoista - joten en sitten tiedä, mitä oikein olivat. Hyvää oli silti - kalat oli ilmeisesti avoliekillä paistettu ja sitten suolattu.

Paluumatkalla päätimme mennä vielä keilaamaankin - mikä oli pitkästä aikaa tosi hauskaa! Keilahalli sijaitsi isossa viihekeskuksessa, jossa oli mahdollisuus harrastaa muutakin liikuntaa. Keilahallin sisällä oli amerikkalaishenkinen sisustus - sekä aidonkokoiset Spider-man sekä Batman-patsaat! Kuvia on naamakirjassa...

Keilaamaan alettuamme, ensimmäinen peli meni lämmitellessä - sitten Ozawat saivat idean. Mitäs jos jaettaisi ihmiset Japani vs. ulkkarit -joukkueisiin? Häviäjät tarjoaisivat voittajille mehut. Toinen pelikierrokseni meni aivan penkin alle, mutta taiwanilainen Edison vaan paiskoi pojoja tappavaa tahtia. Eipä ollutkaan ihme, että lopussa Tomppa, Edison ja allekirjoittanut pääsi nautiskelemaan makoisaa mehua lällättelyjen kera. Ozawat sekä heidän tiimitoverinsa Hiro halusivat revanssin. Jos voittaisimme, saisimme 100 jeniä per nokka, hävitessämme joutuisimme tarjoamaan heille mehut - mutta tällä kertaa Edison vasta vauhtiin pääsikin ja paukutti jo yksin parisataa pojoa. Yhteensä 6 kaatoa, joista 3 viimeistä putkeen 10. kierroksella! Ikinä en ole vastaavaa nähnyt. Niinpä Team Japan joutui taas nöyrtymään ja kaivamaan kuvettaan.

Illalla jatkoimme Tompan, Edisonin ja muuan Tein kanssa vielä yakiniku-ravintolaan. Ottaen huomioon, että kyseessä oli vasta toinen yakiniku-syöminkin tänne tultuani, voittee vain kuvitella miten hyvältä kunnon ökyliha pitkästä aikaa maistui. Voin kertoo, voin kertoo...oli HY-Y-Y-VÄÄ!!!

Vaikka nyt kesälomalla olen katsonut laittoman paljon helkkarin hyvää stand-up-komiikkaa ja alkanut vakavasti harkita oman setin kehittämistä, olen myös kerennyt jättää monia, haikeita jäähyväisiä. Maran läksiäisiä kävimme viettämässä Tokion Ikebukurossa asti. Syötiin, juotiin (ei humalaan asti kumminkaan), keskusteltiin ja viihdyttiin. KO. päivä oli jälleen yksi niistä, jolloin tuntui kuin oikeasti muka japania osaisikin. Vaikka uudet vaihtarit tulivatkin, eivät ne vanhoja korvaa. Mutta onpahan saanut kuitenkin etuoikeuden edes sen 4-5 kk tuntea nämä upeat ihmiset.

Pukeutumistyylini on myös kokenut rajuhkoja mullistuksia - Tapion rohkaisemana on vaatekaappini tullut haalittua värikkäitä, kuviokkaita vaatteita: keltaista, oranssia, murtovärejä - ja paljon hihattomia paitoja! Viimeisin toki oli osaltaan vaikuttamassa siihen, että Tapsan kanssa japanilaiseen grillaushäppeninkiin osallistuttuamme, paloi olkapääni niin pahasti, että ne punoittivat ja olivat todella kipeät melkein viikon. Nyt on kipu hävinnyt, mutta hilseilevän nahkan kutina on välillä hyvinkin hermoja raastava. Oli se silti sen arvoista - pääsin uimaan joessa (ekaa kertaa täällä ollessani), tapasin söpöjä tyttöjä (vaan koskapa minä en?) ja pääsin syömään lihaa - jota oli PAAAAAAAAAAAALJON! 12 henkeä kohti oli valehtelematta 5-10 kiloa lihaa. Kaikkea (hyvä jos puolia) emme saaneet syödyiksi. Toivon vain, ettei loput lihat päätyneet roskiin - huolimatta siitä, että grillauskemujen järjestäjä kieltäytyi ottamasta Tapsalta, minulta ja parilta japskiopiskelijattarelta osuuttamme kustannuksista. Hän sanoi, että on meillä opiskelijoilla tarpeeksi rahanreikiä muutenkin. n__n

Tokiossa on tullut pööpöiltyä aika usein muutenkin; Akihabarassa (tuttujen kesken Akiba) käväistiin hommaamassa meikäläiselle uusi USB-kovo - edellinen on menettänyt luotettavuutensa jo viime keväänä. 750-gigainen, ilman erillistä virtalähdettä oleva, iPhonen-kokoinen möhkäle maksoi alle satasen. Ei huono. Mukaan tarttui myös ~40€ maksanut, 4-gigainen mp3-soitin. Tähän asti tehtävää on hoitanut Nuukialaiseni, mutta kuulokeliitäntä tai -portti on niin sökönä, ettei ääni meinaa millään malttaa tulla korvanappeihin asti. Mutta...4 gigaan mahtuu (puhelimen 1-gigaiseen muistikortiin verrattuna) monta (=kaikki) Bond-romaania! ^^"

Niin ikään Tokiossa tuli käydyksi myös Uenon eläintarhassa. Siellä oli ronsuja! Ja sarvikuonoja! Ja, ja, ja...apinoita! Sekä tietysti pingiinejä ja virtahepoja ynnä muuta kivaa. Oltiin Tapsa-miehen kanssa aika lailla täpinöissämme. On se mukavaa reissata Ozawien kanssa - tulee nähdyksi kaikenlaista!

Eräänä päivänä tuli Tompan kanssa käydyksi Wakabassa elokuvissa. Olen nyt siis virallisesti haaskannut rahaani Naruto-elokuvaan. Ilman tekstityksiä ymmärsin puheesta ehkä 10-15%, mutta se ei oikeastaan haitannut, koska leffa oli NIIN PASKA! Kaikki Naruton ystävät - ei maksa vaivaa...

Myös kuntoilu sujuu mallikkaasti, vaikka juuri jäikin salilla käymättä, kun kuvittelin aikataulujen jo normalisoituneen. Juoksulenkkini on venynyt tunnin mittaiseksi ja varovasti arvioiden lenkille on kertynyt mittaa henk.koht. ennätykselliset 7-8 kilsaa (ainakin - vaikkakin viimeksi jostain syystä puhti loppui jo ouolivälissä.) Lenkkeilymusiikkikin on vaihtunu lenkkeilyäänikirjoiksi. Voin vaan sanoa, että James Bond-romaanit on rautaa. Raudasta puheen ollen - sitäkin nousee penkistä (niin ikään ennätykselliset) 88 kg ja tavoitteena olisi saada 100 kiloa nousemaan ennen joulua. Onpa jotkut sanoneet sitäkin, että Harri-poika olisi hoikistunut. \o/

Viikonloppuna tuli kuorokaverini, Markus, Sendaista käymään. Hän on siellä TTYn vaihtarina. Hengailimme Tokion Ikebukurossa - ja tietysti söimme&joimme hyvin. Mickey otti itselleen jo toisen duunin, joten saimmepa taas myös naurettavan suuret alunnukset. Silti eniten odottamani asia tapahtuu 12.9. kun rakkaat ystäväni Pyry & Riikka saapuvat ihan asioikseen meikäläistä moikkaamaan! (Niin Heikki, koskas oot tulossa?) Yhdessä varmaan tullaan pööpöilemään paljon Tokiossa ja myös vähän etenpänä...katsoo, miten trion käy.

-------------------------------------------------------------------------------------

Mutta...kaikki hyvä loppuu aikanaan - niin myös kesäloma. Orientoivat alkoivat jo ja uudet vaihtaritkin saapuivat. Länkkäreitä tuli tasan 8...saman verran, kuin edellisessä porukassa oli pelkästään jo jenkkejä. Kiinalaisia tulikin sitten maanvaivaksi asti. Eihän heissä muuten olisi mitään vikaa, mutta osa tulee tänne täysin vailla kielitaitoa (siis kiinan lisäksi), eivätkä he muutenkaan pyöri kuin omissa porukoissaan - yhteisten pelisääntöjen noudattamisesta puhumattakaan. Että näin. Minusta tuntuu, että Mickey ja Mama-sama ovat poikkeuksen vahvistava sääntö.

On koulun alkamisessa tietysti se hyvä puolensa, että elämä saa taas jonkilaisen arkirytmin. Ja ehkä sitä oppii mukamas sitä kieltäkin - olen nimittäin oppinut japania noin sata kertaa enemmän luokkahuoneen ulko- kuin sisäpuolella. Joka tapauksessa; nykyään päivät, jolloin tuntee jotain osaavansakin, jakaantuvat n. 40% kulkee, 60% ei kulje. Viime viikolla tulikin hetki, jolloin tajusi miten paljon sitä lopulta onkaan puolessa vuodessa oppinut - nimittäin orientaatioiden aluksi pidetyistä puheista (samat kuin viimeksi) jopa tajusi jotain! Puoli vuotta sitten olin ulkona kuin tamppoonin naru! Mutta puoli vuotta...huhhuh...se on mennyt nopeasti. Ajatuskin siitä, että aamujuna on jo kääntynyt kotiinpäin, ei lohduta yhtään. En halua palata...kai...en minä tiedä. Sen tiedän ainakin, etten halua lähteä.





Rakkain terveisin; pelimies-HARRRIIII!!!
Peace out!