Niin, ensteks siitä reissusta... Lähdimme (Tapio, japanilaiset Ozawan sisarukset Yoshihide ja Manami, Yoshin kaveri Hiro ja kanadalainen näätä Jerome) myöhään illalla teikäläistä Vapunpäivää, eli lauantaina 1.5. Yoshin isolla, uudehkolla Mazdalla kohti Hiroshimaa. Kaikkihan varmasti muistavat koulun maantiedontunneilta, että Hiroshima sijaitsee Japanin pääsaaren, Honshun, lounaisosassa. Matkaa oli joku 800 kilomeedriä, mutta sen taittamiseen menikin sitten rapiat 21 tuntia. Oli pipillä polvella kestäminen.
No, kerrankos sitä autossa yönsä nukkuu, kun ei tarvinnut itse ajaakaan. Sunnuntai-iltapäivällä saavuimme Hiroshiman rantaan, josta lähti lauttoja Miyajiman saarelle. Saari on osa UNESCOn maailman kulttuurisuojeluskohdeohjelmaa (vai mikä se nyt oli?) ja sen kyllä huomasi; paikka oli upea! Saarella sijaitsi shintolaistemppeli (minkä vuoksi paikka suojelukohde onkin), kaunista luontoa, mahtavat maisemat ja näköala suoraan Hiroshimaan itseensä. Saarella ja sen asutusalueilla asusteli suhteellisen kesyjä peuroja...siis teoriassa ne olivat kaiketi villejä, mutta kyllä ne itseään silitellä antoivat. Kyllä, minulla on kuvia.
Saarella olevaan temppeliin menin kahdestaan Manamin kanssa, koska muilla oli ilmeisesti kiirus
ottaa loputtomasti valokuvia saaren nähtävyyksistä. Manami opetti rukoilemaan shintolaisittain, hommasin itselleni tulevaisuudenennustuksen ja ostin tuliaisia eräälle tytölle. Ne jäivät tosin antamatta. Ostin minä Jennillekin kortin. Tosin - sen minä sentään lähetin. Sakadosta vasta, mutta lähetinpä kuitenkin. Miyajimassa söin myös ekaa kertaa eläessäni ostereita. Ei, eivät olleet raakoja - vaan grillattuja. Mutta eivät olleet minun mielestä kovin kaksisia, vaikka muut niistä tykkäsivätkin.
Lautalla saarelta palattuamme, rykäisimme yöksi ~15 kilsan päähän hotelliin...matkaan meni silti yli puoli-fukken-tuntia! Mutta eipä silti - Yoshin auto on kyllä aika metka peli; integroitu navi, DVD-soitin, jenkkamasiina ja ilmastointi - joka saa Hannunkin kateelliseksi. Ilmeisesti vehkeessä on kaksi kompuraa, koska takapenkille oli oma ilmastointinsa. Taka(liuku)ovetkin muuten vörkkivät sähköllä, ettei tarvinnut itse raskasta ovea hilata. Joka tapauksessa...mentiin business-hotelliin (meinaapi täällä sitä, että talossa on vain yhden hengen huoneita), täyteltiin henkilökunnan pyynnöstä matkustajakortit, kirjauduttiin sisään ja maksettiin RAHA-AUTOMAATTIIN!!! Niin, täällä monessa ravintolassakin (usein kyllä lounasravintoloita tai ketjukuppiloita) maksetaan automaattiin...käteiskassaa ei välttämättä tarvita (paitsi että useimmat ravintoloiden masiinat hyväksyvät vain 1000 jenin seteleitä.)
Pikaisen suihkun ja vaatteenvaihdon jälkeen (samoissa kledjuissa kolmisenkymmentä tuntia hautuneet skrebat moikkasivat sammalpeitteen alta, kun riisui alkkarit) mentiin pienen etsiskelyn jälkeen paikalliseen okonomiyaki-raflaan. Kyseinen eväshän on Hannulle tuttu jo Brisbanesta, mutta muille pieni selvennys: okonomiyakia verrataan monesti pizzaan, vaikkei se ole oikeastaan lähelläkään sitä. Kyseessä on lettu, jonka päälle/sisään tulee kaalia, lihaa ja hiroshimalaisversiossa myös nuudeleita (joko yakisoba- tai udon-sellaisia) - tai oikeastaan kaikkea, mitä sinne haluaa työntää, vähän niin kuin pizzaankin. Siitä kait ne vertailut lopulta johtuvatkin. Päälle vielä syntisen hyvää (ilmeisesti soijapohjaista) kastiketta, majoneesia ja mausteita. Ja voi että oli hyvää!! Ihan hintsusti parempaa kuin brisbanilainen wannabe-versio...Kuvassa: Manami (Miyajiman temppeli)
Muiden mentyä nukkumaan, mentiin Tapsan kanssa konbiniin ostamaan kaljaa, tempastiin pienet, kevyet ja juteltiin sekä naurettiin. Onhan sitä aikaa nukkua sitten haudassakin.
Nopeiden unien jälkeen tempaistiin erikoinen hotelliaamiainen ja sykähdimme Hiroshiman ytimeen. Ikävä kyllä, kiireellisen aikataulun vuoksi emme ennättäneet A-pommimuseoon, mutta näimme kyllä paljon muuta - järkyttävää. En usko koskaan olleeni yhtä hiljaa tai sanaton. A-doomu (=dome) ja sen viereen pystytetty muistomerkki sekä tekstitaulu olivat haikea näky. Kyllä alkoi ison miehen kurkkua kirvellä ja silmäkulmia poltella. Ei koskaan enää...ei koskaan. Ihmisen julmuus sai erään pienen, 1950-luvun lopulla leukemiaan kuolleen tytön, Sadako Sasakin, kasvot. Joen toisella puolella oli tytön (ja kaikkien muiden pommituksen takia sairastuneen ja kuolleen) muistoksi pystytetty patsas, jonka ali pystyi kulkemaan. Patsaan alla oli iso rukouskello, jonka narusta vetämällä kello kalkatti hyytävän kolkkoa ääntään. Minäkin vedin narusta ja hiljenin japanilaistyyliseen rukoukseen. Eipä ole olo ollut koskaan yhtä...omituisen kamala. Viimeinen tikki oli patsaan ympärille pystytetyt lasivitriinit, joissa oli tuhansia, ja taas tuhansia origameja (=japanilaisia, paperista taiteltuja figuureja), joita koululapset ympäri Japanin (ja maailman) nimikoituina paikalle lähettää. Ne on omistettu patsaan tytön ja muiden lasten muistolle ja rauhan edistämiseksi. Ei mahtanut mitään, siinä vaiheessa pato murtui ja iso mies itki - voi kuinka ihania ihmisiä tässä maassa osaakaan olla! Sinä hetkenä Tapion kanssa päätimme, ettemme enää koskaan kyseenalaista paikallista tapaa näyttää peace-merkkiä joka ainoassa valokuvassa, jossa paikalliset poseeraavat. Aikaisemmin olimme ihan vitsillä osallistuneet mukaan näyttämällä peace/victory-merkkiä, mutta tuosta päivästä alkaen päätimme, että meille sillä on uusi merkitys. Poislähtiessämme vastaani käveli seniori-ikäinen herra päässään amerikkalainen trucker-lippalakki, jossa oli ydinasevastainen slogan. Haikeana jatkoin matkaa miettien kuitenkin, miten erilainen merkitys lippalakilla oli verrattuna siihen, jos olisin nähnyt sen vaikkapa edellisenä päivänä... Älköön ihminen enää koskaan tehkö mitään vastaavaa toiselle ihmiselle. (Äbälä-wäbälä-apinat eivät ole ihmisiä.)
Ylävasemmalla A-Dome, yläoikealla Sadako Sasakin patsas,
vasemmalla Sadako Sasakin patsaan teksti, oikealla yksi monesta origami-vitriinistä
Olimme jättäneet automme high-techeimpään näkemääni parkkiin Hiroshima-visiitin ajaksi. Auton noudettuamme suuntasimme matkamme kohti Shimanessa sijaitsevaa kansallispuistoa. Parin-kolmen tunnin päästä olimme jo niin ainutlaatuisissa maisemissa, ettei mitään rotia! Sori, pojat - mutta edes Australiassa en nähnyt mitään yhtä mykistävää maisemaa! Vuoria, metsää (sekä viidakkomaisia puita, että mäntyjä jms.), jokia... Vesi oli niin kirkasta, että yhdessä vaiheessa jopa join sitä - eikä maha ollut moksiskaan. Ihan niin kuin Lapissa konsanaan! Auto piti taas jättää parkkiin ja bussilla matkasimme kansallispuistoon. Vesiputouksia, jyrkkiä pudotuksia (ilman turva-aitoja tietenkin!), vehreää luontoa jne. Kävellessämme tuli paljon vastaantulijoita, joten Manami opastikin, että (töykeitä tokiolaisia lukuunottamatta) ihmiset tervehtivät toisiaan kohdatessaa. Hänen mielestään minulle olikin mitä mainioin tilaisuus antaa itsestäni ja länsimaalaisista hyvä kuva tervehtimällä polulla liikkujia. No, tiedättehän minut - ei se riittänyt. Niinpä nostinkin hattua tervehtiessäni vastaantulijoita - ja voi sitä ällistyksen sekä hyväntahtoisen huvittuneisuuden määrää! Manamiakin hymyilytti ja hän kehaisikin, että työ tuli kunnolla tehdyksi. Tässä vaiheessa alkoi kuitenkin vee-ituttaa, sillä kameran muistikortti oli täynnä ja kuvattavaa olisi ollut vaikka muille jakaa. Ja niin minä teinkin - Tapsa otti pojallaan Umbertolla (Tapsan kamera - varmaan sama kuin Heikillä, mutta maksoi 32000 jeniä = silloisilla kursseilla 1€/125¥) paaaaaaaaaljon kuvia, joten pistin oma hinttikamerani melkein yhtä hinttiin, vyöltäni roikkuneeseen, pussukkaansa.
Matka jatkui vielä kohti kaupunkia X, jota ennen kuitenkin pysähdyimme eräässä toisessa, hyvin kuuluisassa shintolaistemppelissä. Japanilaiset nimet vaan on niin turkasen vaikeita muistaa, etten tietenkään osaa sanoa, mikä se paikka oli. Yksi Japanin kuuluisimmista kuitenkin. Kaupunkiin X päästyämme söimme hyvin japanilaista, kallista ja epäterveellistä ruokaa. Olihan se hyvää, mutta "lihan" ollessa naudan mahalaukkua (ihroineen päivineen) alkoi sydänparkaa ja verisuonia käydä todella sääliksi. Jostain syystä mahalaukkua kutsutaan täällä "hormoniksi" - syytä en tiedä.
Ko. kaupungin hotellit ja muut majoituslaitokset tarjosivat ei-oota, joten kikkakakkosena painelimme lähimpään "mangakissaan" (manga= japaniksi sarjakuva, kissa=kissaten=kahvila) yöksi. Kyllä - olimme sarjiskahvilassa yötä! Otimme ison ryhmähuoneen, jossa oli iso kulmasohva. Vaikka (alkoholittomat) juomat kuuluivatkin hintaan, ei siinä vaiheessa ehtoota tehnyt mieli muuta kuin pestä hampit ja käydä maate. Se olikin sitten yksi elämäni epämukavimmista öistä, mutta aamusuihkun ja puurontapaisen jälkeen elämä kuitenkin tuntui voittavan. Yön hinnaksi jäi kuitenkin reilu kolmannes hotelliyön hinnasta. Ja sainhan kuitenkin autossa nukkua niskani kipeäksi (vaikka se puhallettava niskatuki olikin matkassa.)
Sinä päivänä kävimme monena vuotena Japanin parhaaksi/kauneimmaksi valitussa, Adachin taidemuseossa, jonka yhteydessä oli myös yksi kuuluisimmista, japanilaisista puutarhoista. Pieni tekstinpätkä ei ole paikalle mitenkään eduksi, mutta uskokaa kun sanon, että paikka oli MIELETÖN! Aivan upeat maisemat ja aivan upeita tauluja...siellä sitä sielu lepäsi. Huudeilla olevassa kuppilassa söimme pikaisen lounaan (kylmiä, ei-niin-mahdottoman-herkullisia nuudeleita) ja matka jatkui kohti Tottorissa sijaitsevaa hiekkadyyniä. Kyseinen paikka oli jo ennen matkaa ollut puheissamme, koskapa joku keksi sanoa englanniksi "syödä jälkiruokaa autiomaassa" - ja vaikkei kyseessä mikään oikean autiomaa ollutkaan, niin kuitenkin teimme. Ja oli siellä ihan oikeita kameleitakin. Palloa potkittuamme ja auringonlaskua ihasteltuamme tuli kuitenkin vääjäämättä aika lähteä kotiin Saitamaan...siis hetkinen, kellon ollessa iltakahdeksan, Ozawat sanovat MITÄ? Niinpä niin...kerrankos sitä yönsä autossa nukkuu, mutta toinen mokoma ja samalla reissulla kyllä tuppaa olemaan aika...tuhtia.
Huonosti nukuttuani pysähdyimme aamutuimaan miljoonannen kerran jollekin random-pysähdyskeitaalle - ja Ozawat vaativat vielä heräämään! Jaa mitä - mitä te puhutte jostain "sanista"? Fuji-san? Onko se joku tyyppi? ...hetkinen - Fuji-san, sekö Fuji-san?! Miksette heti sanoneet! - Ja kas kummaa, ulos kömmittyäni näen horisontissa taivaaseen asti kohoavana Fuji-vuoren...valkoisena kuin täysikuu. 30-100 kilometrin päässä ollessamme näky oli kyllä aika komea. ...Ja tietenkään en saanut siitä edes yhtään kuvaa, ellei pinkin kännykkäni kökkökuvia lasketa. No, onneksi on Umberto.
Kesti vielä monta tovia, ennen kuin saavuimme rakkaaseen Saitamaan. Reissu oli toki rankka, mutta olipahan kyllä kaiken vaivan arvoinenkin! Ja seuraavana päivänä olis treffitkin...jotka menivätkin lopulta ihan päin persettä. Mutta silti!
Ja nyt sitä muuta mukavaa...
Hermanni käy terapiassa, mutta muuten Daito tosiaan yrittää hyssytellä asian kuoliaaksi.
Niin, ja Tomppa sai pesää, mikä on tietysti kollektiivisen saannin sääntöjen mukaan automaattisesti hieno asia. Itse olen uskaltanut nyt salin lisäksi käydä pari kertaa juoksemassakin - parin kuukauden tauko ei olekaan vienyt kuntoa ihan nollille! Olen siitä tyytyväinen, vaikka käytänkin "godmodea" (=ne turkasen kalliit lenkkarit ja polvituki.) Tänään itse asiassa pelattiin pari tuntia koripalloa, minkä LISÄKSI kävin tuossa pari tuntia sitten juoksemassa. Olenpas tyytyväinen itseeni. Mutta huomenna jää salireeni väliin, kun eräs söpö kiinatar lupasi kokata minulle (kiinalaista) ruokaa. En ole suuri fani, mutta mitäpä sitä ei söpöjen tyttöjen vuoksi...
Noista miljoonasta nimestä (melkein kaikille olemme antaneet suomalaisen lempinimen) tuli mieleeni, että pieni "legend" ei olisi varmaan pahitteeksi, mutta se jää ensi kertaan. Olis pitäny olla nukkumassa jo ajat sitten, läksyt on tekemättä enkä lenkin jäljiltä ole kerennyt vielä edes venyttelemään - saati suihkuun. Mutta, katselkaa kuvia Naamakirjasta ja videoita Juutuubista. Jälkimmäiseen tulee reissukoostekin, jahka saan vähän videoita yhdistettyä. Osa on suomeksi ja osa toisella kotimaisella, eli englanniksi.
To be muokattu, nyt meen nukkumaan...
