Tervehdys näin japanialaisittain - mahdollisesti viimeistä kertaa vähälle aikaa. Tänään on aamukammassa 15 piikkiä. Vittu - en ala. Onks pakko, vaikkei taho? No ei auta itku markkinoilla. Suomeen palattuani on edessä kuitenkin yhtä jos toista, jos meinaa tavaoitteeseensa päästä.
Kentälle ovat Miguel ja Tony uhonneet tulla vastaan ja kaappaamaan minut viikoksi jonnekin. Toivon vain, ettei se maksa minulle maltaita, sillä olen perseaukisempi kuin koskaan uskalsin kuvitellakaan! Pääsyy on siinä, että saatiin Laurin kanssa uus kämppä! Mutta ongelmat muodostuvat takuuvuokrasta ja siitä, etten saa asumislisää ennen kuin uuden vuokrasopparin kopio on toimitettu opintotukitoimistoon. Tämänhän voin tietysti tehdä vasta maksettuani maaliskuun vuokran. Vuokra + takuuvuokra haukkaavatkin sitten 620€ vajeen budjettiini, joka on tällä hetkellä juurikin tuo noin 600€. Ei paljon hampaita naurata!
Mutta tosiaan! Laurista ja minusta tulee jälleen kämppikset, päästään ydinkeskustaan (no, melkein) eli Tammelaan. Ja vuokra on kohtuullinen. Tosin sähkösoppari ja netti varmaan tulee hankkia...
Japani jää taakse haikein mielin; 12 kuukautta on ollut liian lyhyt, en päässyt täysin päämääriini, taakse jää joku, jota tulen kaipaamaan enemmän kuin uskallan ajatella - eikä kylmä Pohjola vaikuta kovin houkuttelevalta tätä taustaa vasten. Ei pidä ymmärtää väärin, on asioita joita kaipaan - mutta sydämeni jää tänne. Sille ei enää mahda mitään. Toivonkin, ettei vaihtoaikani jää elokuvan nimeä lainatakseni "vuodeksi nuoruuttani."
Vielä pitäisi postittaa rompetta Suomeen, maksaa viimeiset laskut, lakkauttaa pankkitili, perua saatanan kalliiksi käyvä puhelinsoppari (meidät huijattiin ottamaan 2 vuoden sopimukset ja sopimusrikko maksaa suoraan sanoen vitustitonnia), pakata, siivota kämppä, hyvästellä rakkaiksi tulleet ihmiset...ei tähän kaikkeen pysty! Käy liian raskaaksi... En uskalla kuvitellakaan, millainen kulttuurishokki Suomessa odottaakaan.
On vaikea keksiä muuta lisättävää...mieleen ei juuri positiivisia asioita tule. Onneksi pääsee vielä käymään parissa japanilaisravintolassa ennen lähtöä; onkin kai pakko ahtaa kupu täyteen herkullista japskiruokaa - ikään kuin varastoon.
Haikein, mutta paluuta odottavin terveisin;
- Harri-poika
keskiviikko 23. helmikuuta 2011
lauantai 12. helmikuuta 2011
Kone hajos - ja niin meinas hajota pääkin
Edellisestä päivityksestä onkin kulunut kohta kaksi kuukautta. Pahoitteluni, mutta kun kone menee särki, niin se kans menee. Vee-ittuuntuneena PCn epäluotettavuuteen ja virus- ynnä muuhun törkyalttiuteen päädyin sitten ostamaan elämäni ensimmäisen Mäkin. Vaikka olen tätäkin tuulimyllyä vastaan periaatteellisesti taistellut jo usean vuoden, olen ostokseeni tyytyväinen. ~820 neuron hintalappu ja sielunsa myyminen Steve Jobsille toki kirvelee vieläkin, mutta ei auta - ennakko-odotuksista poiketen Mäkki tarjosi parhaan rahanvastineen. Ja kaiken ylpeyden nieltyäni olen myös huomannut ihan oikeasti pitäväni tästä vehkeestä! Totuttelua ja opetteluahan tämä vaatii - ja paljon, mutta silti olen positiivisesti yllättynyt. Kunhan vielä Vintoosan asennan, niin sujuu kaikki PC-kikkailut siinä sivussa (niin pojat, Mäkilläkin voi pelata...)
Tämän kirjoituksen tarkoitus ei kuitenkaan ole korporaatiohuorata Omenaa, vaan kertoa muutamalla sanalla, mitä on tapahtunut sitten 6.12.2010. Tässä välissä on tullut piipahdettua niin Kansai- ja Mie-kenissä (ken = prefektuuri) kuin aurinkoisella Okinawallakin! Okinawa-kuvat on kyllä vielä muistikortin piiloissa, mutta Naamakirjaan ne viimeistään ilmestyy!
Kansai- ja Mie-keniin menimme jälleen yhdessä Ozawien, Tapsan ja parin "uuden tuttavuuden" kanssa. Armin ja eräs Yoshihiden kaveri olivat mukana - ei siis uusia naamoja sinänsä, mutta matkalle aiemmin lähtemättömiä kuitenkin. Kolmesta yöstä kaksi meni taas perinteisesti autossa nukkuessa, mutta yhden yön saimme viettää jopa hotellissa! Fasiliteetti tarjosi myös ofuron (=kuuma kylpyallas) ja onsenin (=kuuma lähde) risteytyksen. Pienissä kaljapäissäni innostuin sitten kipuamaan "parvekkeelle", joka todellisuudessa ei ollut tarkoitettu olekelua varten (vihjeen olisi voinut oivaltaa jo siitä, että partsille pääsi ikkunan, ei oven, kautta.) Tunaroin tietysti lahjakkaasti ja lipesin ikkunan karmilta. Lopputuloksena kintuissani oli isot mustelmat, joista yksi (vasemmassa reidessä oleva) ei ole tainnut vieläkään kokonaan hävitä, vaikka matkasta on jo yli kuukausi.
Matkalla tuli nähdyksi taas kaikenlaista; Osakan linna (jäljennös, alkuperäinen on tuhoutunut jo ajat sitten - niin kuin valtaosa Japanin linnoista. 2. maailmansota, anyone?), Osakan suuri ja kuuluisa akvaario, hiekkakiveä oleva kallio, joka sään armoilla on muovautunut mitä upeimmaksi jyrkännerykelmäksi, kaunista merimaisemaa kallioiden vieressä sijaitsevan kukkulan huipulta, Osakan kaupunki ynnä muuta mukavaa... Kaikkea ei voi enää tässä vaiheessa muistaa - ainakaan ilman kuvallista apua. Mutta kuten vanha sanonta mainitseekin, kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa - siispä muistakaapa vilkaista ne kuvatukset sieltä Naamakirjasta!
Kirjoittaessani tätä on varhainen sunnuntaiaamu, koska en tuntenut hirveätä hinkua mennä nukkumaan. Palasimme Okinawalta keskiviikon ja torstain välisenä yönä. Matka kesti nelisen päivää, mutta siihen nähden tuli jälleen koetuksi yhtä jos toistakin; kuuluisa tislaamo, Okinawan (vielä Osakan vastaavaa kuuluisampi) akvaario, orkidepuutarha, Orion-nimisen oluen panimo, Okinawan pääkaupungin, Nahan, iltayö, hotellin onsen ja rutkasti hyvää ruokaa. Ehkä mieleenjäävin kokemus oli kuitenkin Okinawan taistelussa kuolleiden tyttökoululaisten ja heidän opettajiensa muistoksi pystytetty muistomerkki/museo. Aiemmin Okinawan taistelun yksityiskohtia liiemmin tuntemattomana iski sodan hirveys ja julmuus lähes Hiroshiman kokemukseni voimaisena aaltona. Lähes 400 tyttöoppilasta värvättiin armeijan apureiksi tekemään likaista työtä (haavoittuneiden hoitoa, ruoan ja veden kuskaamista, ihmisjätösten ulosviemistä ynnä muuta ei-lukioikäisen-lapsen arkeen kuuluvia askareita) ja vain kourallinen heistä selvisi hengissä. Nämä selvinneet sitten ajastaan rakennuttivat pyhätön omilla varoillaan, koska heidän mielestään sodan julmuutta ja tarkoituksettomuutta ei koskaan saisi unohtaa. Mikä pahinta - valtaosa oppilaista oli aivopesty uskomaan Japanin vääjäämättömään voittoon ja maansa sekä keisarinsa puolesta kuolemisen kunniakkuuteen, joten heillä ei ollut edes teoreettista mahdollisuuta selvitä. Museo oli ehdottomasti näkemisen arvoinen ja siksipä minua harmittaakin, että 2/3 nähtyäni minun tuli jo kiirehtiä museosta pois, koska "oletettavasti" meillä oli kiire palauttaa vuokraamme auto, vaikka lentomme lähtöön olikin vielä miltei neljä tuntia aikaa. No, ehkä ensikerralla...
Harri-pojalle tuli myös neljännesvuosisata täyteen. Juuri nyt olo ei ole mitenkään erityinen, mutta varsinaisena syntymäpäivänäni tunsin oloni vääjäämättömän vanhaksi; täytinhän jo 25, enkä silti ollut saanut elämässäni aikaiseksi oikeastaan yhtään mitään. Samanikäiset koulutoverit ovat jo kuitenkin alkaneet avioitua, perustaa perheitä ja haalia asuntolainoja. Itsehän en ole vielä edes humanististen tieteiden kandidaatti. Perkele!
Merkkipäivääni juhlimaan saapuneita ihmisiä oli kuitenkin ihan kivasti ja se saikin minut tuntemaan oloni edes rahtusen tärkeäksi. Kuitenkin jäämätön paluu onnistui latistamaan mielialaani, sillä tajusin tapailevani tyttöä, josta pidän ja jonka kanssa kuitenkaan en kerkeä edes kunnolla aloittaa, ennen kuin on aika palata. Mutta...kaikkihan sen jo viimeistään nyt tietävät, etteivät ne surullisenkuuluisat nallekarkit tosiaankaan mene tasan.
Varinainen lukukausi päättyi osaltamme jo 21.1. mutta minulla ei toistaiseksi ole mikään kiire takaisin. Nykyinen lentolippuni on edelleen 11.3. mutta yritän saada sen muutettua 21. tai 22. päivälle maaliskuuta. Mika ja Tony - ilmoitan kyllä heti, kunhan varmistuksen saan! Kokeet menivät vähän pop-pop-pop-po, mutta uskoisin läpäiseväni kaikki käymäni kurssit. Kielitaito on kehittynyt huimasti vuoden aikana, mutta vaikka olenkin jo alkanut tulla suht´ itsevarmaksi puhujaksi, viimeistään televisiota katsoessa ymmärtää, että olen edelleen ihan paska. Toki on hyvä ymmärtää, että TVssä puhuttu kieli on osaltaan niin muodollista kuin olla ja taitaa, mutta toisaalta draamosastolla niin arkista, ettei tottumaton kielenpuhuja ymmärrä kummastakaan tuon taivaallista. Mutta no, hiljaa hyvä tulee (toivottavasti.)
Kello alkaa olla pikkuhiljaa puoli kahdeksan aamulla, enkä ole nukkunut silmäystäkään. Ehkäpä lisäilen vielä parit kuvat - sitten kun olen saanut vähän paremmin tutustuttua tähän kirottuun Omenaani.
Kaikki rakkaat ihmiset - voikaa hyvin. Pian taas tapaamme!
-Harri-poika
Tämän kirjoituksen tarkoitus ei kuitenkaan ole korporaatiohuorata Omenaa, vaan kertoa muutamalla sanalla, mitä on tapahtunut sitten 6.12.2010. Tässä välissä on tullut piipahdettua niin Kansai- ja Mie-kenissä (ken = prefektuuri) kuin aurinkoisella Okinawallakin! Okinawa-kuvat on kyllä vielä muistikortin piiloissa, mutta Naamakirjaan ne viimeistään ilmestyy!
Kansai- ja Mie-keniin menimme jälleen yhdessä Ozawien, Tapsan ja parin "uuden tuttavuuden" kanssa. Armin ja eräs Yoshihiden kaveri olivat mukana - ei siis uusia naamoja sinänsä, mutta matkalle aiemmin lähtemättömiä kuitenkin. Kolmesta yöstä kaksi meni taas perinteisesti autossa nukkuessa, mutta yhden yön saimme viettää jopa hotellissa! Fasiliteetti tarjosi myös ofuron (=kuuma kylpyallas) ja onsenin (=kuuma lähde) risteytyksen. Pienissä kaljapäissäni innostuin sitten kipuamaan "parvekkeelle", joka todellisuudessa ei ollut tarkoitettu olekelua varten (vihjeen olisi voinut oivaltaa jo siitä, että partsille pääsi ikkunan, ei oven, kautta.) Tunaroin tietysti lahjakkaasti ja lipesin ikkunan karmilta. Lopputuloksena kintuissani oli isot mustelmat, joista yksi (vasemmassa reidessä oleva) ei ole tainnut vieläkään kokonaan hävitä, vaikka matkasta on jo yli kuukausi.
Matkalla tuli nähdyksi taas kaikenlaista; Osakan linna (jäljennös, alkuperäinen on tuhoutunut jo ajat sitten - niin kuin valtaosa Japanin linnoista. 2. maailmansota, anyone?), Osakan suuri ja kuuluisa akvaario, hiekkakiveä oleva kallio, joka sään armoilla on muovautunut mitä upeimmaksi jyrkännerykelmäksi, kaunista merimaisemaa kallioiden vieressä sijaitsevan kukkulan huipulta, Osakan kaupunki ynnä muuta mukavaa... Kaikkea ei voi enää tässä vaiheessa muistaa - ainakaan ilman kuvallista apua. Mutta kuten vanha sanonta mainitseekin, kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa - siispä muistakaapa vilkaista ne kuvatukset sieltä Naamakirjasta!
Kirjoittaessani tätä on varhainen sunnuntaiaamu, koska en tuntenut hirveätä hinkua mennä nukkumaan. Palasimme Okinawalta keskiviikon ja torstain välisenä yönä. Matka kesti nelisen päivää, mutta siihen nähden tuli jälleen koetuksi yhtä jos toistakin; kuuluisa tislaamo, Okinawan (vielä Osakan vastaavaa kuuluisampi) akvaario, orkidepuutarha, Orion-nimisen oluen panimo, Okinawan pääkaupungin, Nahan, iltayö, hotellin onsen ja rutkasti hyvää ruokaa. Ehkä mieleenjäävin kokemus oli kuitenkin Okinawan taistelussa kuolleiden tyttökoululaisten ja heidän opettajiensa muistoksi pystytetty muistomerkki/museo. Aiemmin Okinawan taistelun yksityiskohtia liiemmin tuntemattomana iski sodan hirveys ja julmuus lähes Hiroshiman kokemukseni voimaisena aaltona. Lähes 400 tyttöoppilasta värvättiin armeijan apureiksi tekemään likaista työtä (haavoittuneiden hoitoa, ruoan ja veden kuskaamista, ihmisjätösten ulosviemistä ynnä muuta ei-lukioikäisen-lapsen arkeen kuuluvia askareita) ja vain kourallinen heistä selvisi hengissä. Nämä selvinneet sitten ajastaan rakennuttivat pyhätön omilla varoillaan, koska heidän mielestään sodan julmuutta ja tarkoituksettomuutta ei koskaan saisi unohtaa. Mikä pahinta - valtaosa oppilaista oli aivopesty uskomaan Japanin vääjäämättömään voittoon ja maansa sekä keisarinsa puolesta kuolemisen kunniakkuuteen, joten heillä ei ollut edes teoreettista mahdollisuuta selvitä. Museo oli ehdottomasti näkemisen arvoinen ja siksipä minua harmittaakin, että 2/3 nähtyäni minun tuli jo kiirehtiä museosta pois, koska "oletettavasti" meillä oli kiire palauttaa vuokraamme auto, vaikka lentomme lähtöön olikin vielä miltei neljä tuntia aikaa. No, ehkä ensikerralla...
Harri-pojalle tuli myös neljännesvuosisata täyteen. Juuri nyt olo ei ole mitenkään erityinen, mutta varsinaisena syntymäpäivänäni tunsin oloni vääjäämättömän vanhaksi; täytinhän jo 25, enkä silti ollut saanut elämässäni aikaiseksi oikeastaan yhtään mitään. Samanikäiset koulutoverit ovat jo kuitenkin alkaneet avioitua, perustaa perheitä ja haalia asuntolainoja. Itsehän en ole vielä edes humanististen tieteiden kandidaatti. Perkele!
Merkkipäivääni juhlimaan saapuneita ihmisiä oli kuitenkin ihan kivasti ja se saikin minut tuntemaan oloni edes rahtusen tärkeäksi. Kuitenkin jäämätön paluu onnistui latistamaan mielialaani, sillä tajusin tapailevani tyttöä, josta pidän ja jonka kanssa kuitenkaan en kerkeä edes kunnolla aloittaa, ennen kuin on aika palata. Mutta...kaikkihan sen jo viimeistään nyt tietävät, etteivät ne surullisenkuuluisat nallekarkit tosiaankaan mene tasan.
Varinainen lukukausi päättyi osaltamme jo 21.1. mutta minulla ei toistaiseksi ole mikään kiire takaisin. Nykyinen lentolippuni on edelleen 11.3. mutta yritän saada sen muutettua 21. tai 22. päivälle maaliskuuta. Mika ja Tony - ilmoitan kyllä heti, kunhan varmistuksen saan! Kokeet menivät vähän pop-pop-pop-po, mutta uskoisin läpäiseväni kaikki käymäni kurssit. Kielitaito on kehittynyt huimasti vuoden aikana, mutta vaikka olenkin jo alkanut tulla suht´ itsevarmaksi puhujaksi, viimeistään televisiota katsoessa ymmärtää, että olen edelleen ihan paska. Toki on hyvä ymmärtää, että TVssä puhuttu kieli on osaltaan niin muodollista kuin olla ja taitaa, mutta toisaalta draamosastolla niin arkista, ettei tottumaton kielenpuhuja ymmärrä kummastakaan tuon taivaallista. Mutta no, hiljaa hyvä tulee (toivottavasti.)
Kello alkaa olla pikkuhiljaa puoli kahdeksan aamulla, enkä ole nukkunut silmäystäkään. Ehkäpä lisäilen vielä parit kuvat - sitten kun olen saanut vähän paremmin tutustuttua tähän kirottuun Omenaani.
Kaikki rakkaat ihmiset - voikaa hyvin. Pian taas tapaamme!
-Harri-poika
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
