Vittu kun vituttaa...

Olen pohtinut tämän tekstin kirjoittamista jo pitkän aikaa, mutta nyt kesäflunssaisessa vee-itutuksessa ajattelin, että nyt on korkea aika. Ettei kukaan nyt luule, että Harri-poika on ja elelee maanpäällisessä paratiisissa, niin mainitaanpas nyt muutama niitä huonojakin seikkoja. Tämä sitten EI TARKOITA sitä, että katuisin tännetuloani tai etten muka viihtyisi - päin vastoin. Haluanpahan nyt vaan tuoda sinne koti-Suomeenkin julki, että siinä tunnetussa "oma maa mansikka"-jutussa VOI olla ehkä jopa JOTAIN perää... Valtaosa jutuista voi mennä kulttuurierojen tai -shokin piikkiin. Vastuu ja päätelmät jääköön lukijan kontolle.

1. Hinnat. Japanissa on Suomeen verrattuna kallista. Saatanan kallista. Okei, myönnettävä on, että jotain ruokia saa täällä lähes naurettavan halvalla, mutta kun ottaa huomioon sellaisen seikan, ettei tämä Pohjois-Euroopan ihme osaa kokata aasialaista ruokaa - siitä ei ole hirvittävästi hyötyä. Ruoka, mitä teen, on siis pääosin samaa paskaa mitä tekisin koto-Suomessakin. Sen verran kuitenkin eroa on, että niitä runsaskuituisia, kevyitä tai terveellisiä elintarvikevaihtoehtoja EI TÄÄLLÄ OLE! Rasvatonta maitoakin löysin ekaa kertaa vasta pari viikkoa sitten. Siihen asti olin luullut, ettei sitä täällä edes tunneta. Monta kertaa olenkin haikaillut ruisleivän ja vähäkolesterolisen margariinin perään. Margariinia kyllä syön, mutta kanjeja osaamattomana minulla ei ole mitään käsitystä niiden ravintoarvoista.

Tulin käyneeksi Mickeyn (esittely alempana) kanssa elokuvissakin. Iron Man II oli kyllä kaiken odotuksen arvoinen. Mutta; opiskelija-alennuksen jälkeenkin lipulle jäi hintaa 15 ekkeriä. Equals...fucking much! Suomeen verrattuna miltei tuplahinta - ja ihan samasta katsojakokemuksesta! No, rahaahan se vain on...

Kiinassa ajeltiin Tapsan ja Doudoun kanssa yhtenään taksilla - se ei oikeesti maksanu mitään! Pekingin yhdeltä laidalta toiselle kaksi tai kolme henkeä siirtyi 4-5 eurolla. Noh, Japanissa siihen hintaan ei kuski avaa vielä edes taksin ovea! En ole täällä taksia kertaakaan käyttänyt, perustuen juuri varoitteluihin sen kalleudesta. Ymmärtääkseni kuitenkin pelkkä vähimmäistaksa on toista kymppiä.

No, asumisestahan sitä on tullutkin mainittua, mutta nyt kesäkuumien alettua on pohjoiseurooppalaisen jääkarhun ollut pakko pitää ilmastointia päällä, kun muuten tänne kämppään paistuu elävältä - vaikka kuinka olisi munasillaan. Sen lisäksi, että kämppä on naurettavan kallis ja elinkustannukset (sähkö, vesi, kaasu) maksavat maltaita, mansikoita ja mannaryynejä, on talot (ainakin nämä köyhien sellaiset) rakennettu niin huolimattomasti kuin ikinä. Suomalaiseen arkkitehtuuriin verrattuna nämä talot vastaavat jotakuinkin korttitaloa - talvella vetää ja on saatanan kylmä - kesällä kämppä on hiostavan kuuma, vaikka ulkolämpötila olisi laskenut siedettävälle tasolle puoli vuorokautta aiemmin. Ei voi käsittää!

No, nyt kun tuli ne ilmat mainituiksi, niin sananen niistäkin... Keväällä saattoi aamupäivällä olla parikymmentä astetta lämmintä, vain jotta iltapäivällä lämpötila voisi sukeltaa jonne 5-8 asteen tienoille. Siinäpä oli pariin otteeseen paitahihasillaan ollessan ihmeissään. Sitten on ne vesisateet (nyt on siis sadekausi, vaikkei se erillinen vuodenaika olekaan) - vettä tulee kuin Esterin perseestä, mutta sen sijaan että sade olisi viilentävä...sepä onkin lämmintä! Eli kamppeet on märät ja silti hikoiluttaa! Sontsaa en ole vieläkään alistunut ostamaan...homojen hommaa :P Sontsat muuten ovat tämän kansan erikoisuus - niitä on siis aivan kaikilla, joskus jopa useita. Kuvitelkaa itsenne kävelemässä kohti koulubussipysäkkiä (sellainenhan OLISI heti aseman oven vieressä, mutta aamupäivällä bussi ei lähde siitä vaan muutaman sadanmetrin päästä, ettei aamuruuhka tuki juna-asemaa.) Itsellänne on pituutta pään-kaksi enemmän kuin muilla. Kaikki kulkee helvetin isot sontsat aukaistuina olillaan. Joten arvatkaapa, millä korkeudella ne vitun piikit poukkoilevat. Aivan oikein - ding, ding, ding! Miljoona pistettä oikeasta vastauksesta! Suoraan silmäänhän ne ovat kovasti yrittämässä. Perkeleet.

2. Aikataulut. Nyt kun aiheeseen päästiin, sananen liikenteen aikatauluista. Mutkan kautta sain tietää, ettei taksit kulje öisin lainkaan!!! Siis mitä helvettiä?! Vastaus oli, että taksit eivät kulje silloin kuin junatkaan eivät sitä tee. Niinpä viimeisestä junasta myöhästyneen vaihtoehdot ovat aika vähäiset: joko mennä baariin/karaokeen tai nukkua asemalla (mikäli on laiturien puolelle päässyt ennen aseman sulkemista - niin kuin Tapsa kerran teki.) Viimeinen juna menee suunnasta riippuen joko vähän ennen puoltayötä tai vähän vaille yhtä yöllä. Niinpä greenhouselaisten kanssa kemuttaminen loppuu vääjäämättä aina perin lyhyeen jengin lähtiessä viimeisellä junalla takaisin Higashi Matsuyamaan - toinen vaihtoehto on jatkaa kemuja aamuviiteen, jolloin ekat junat alkavat taas kulkea.

3. Ihmiset. Älkääpäs nyt hätäilkö ja käsittäkö väärin. Täällä on aivan ihania ihmisiä eikä kohteliaampaa kansakuntaa varmasti olekaan. Ei se silti tarkoita, etteikö epäkohtia kuitenkaan olisi. Ihmisen eivät joskus vaan oikein tajua...esimerkkinä toi sontsajuttu. Lisäksi; koulubussissa vituttaa seistä, kun huomaa että ihmismassan takana olisi parikin tyhjää paikkaa jäljellä, joihin kukaan ei kuitenkaan istu, koska ventovieraan viereen ei haluta istua. Niin, minun viereenihän ei kukaan uskalla istua edes junassa - saati koulubussissa. Olen kai niin saatanan pelottava - ja kaiken lisäksi gaijin. Kuulinpas kerran, että Tokion Yamanote-linjan junassa oli jengi oikein ääneen puhunut, että onpas siinä pelottava - ihan yakuzan-näköinen - gaijin. Pariin otteeseen olen todistanut ihan suoraa ylimielisyyttä ja naureskeluakin. Kävelin kampuksen kuntosalille reenikamppeissani (=hihaton paita) ja pari räkänokkaa bongasi "kyoshi banzaini" ja alkoivat supista ja nauraa.

Yliopiston jätkät (meidän kampuksella on vain 1.-3.-vuotisia) ovat just sellaisia parikymppisiä räkänokkia, jotka käyttäyvät kuin 15-16-vuotiaat suomalaiset, yläastelaiset kauhukakarat. Tytöt taas...no, tytöt (ei niitä parikymppisiä voi täällä oikein naisiksikaan kutsua) ovat vähän naiiveja. Tai siis aika paljon - esimerkiksi seksistä he eivät tiedä oikeastaan mitään, vaikka suuri osa menettää neitsyytensä viimeistään lukiossa (Btw, sivuhuomatuksena - teoriassa täällä saisi pökätä 13-vuotiasta eikä kukaan sanoisi mitään - jos tieto leviäisi Suomeen, voisi olla toinen ääni kellossa. Suomessahan voi saada pedofiliasyytteen, vaikka teko olisi kuinka tapahtunut ulkomailla.) Vallalla on mm. sellainen kumma käsitys, että e-pillerit tekevät lähes satavarmasti steriiliksi. Siksi tytöt eivät pillereitä mielellään syö. Poikien/miesten kanssa voi olla vaikka kuinka läheistä kaveria ja tehdä kaikkea flirttailevaa ja jo epäsuorasti ehdottelevaakin, mutta jos joku sitten kiinnostuukin ja alkaa esittää kiinostumisen merkkejä - sitten ollaan ymmällään ja ihmeissään. "Enhän minä mitään muuta kuin kaveerasin ja kiusoittelin vain." Kokemusta on vaikka kuinka monella.

4. Daito Bunka University. Ei ole turhaan yhden huonoimmista japanilaisista yliopistoista maineessa. Opetus on hyvin vaihtelevaa - opettajat ovat pääosin kivoja, mutta ei se vielä takaa opetustaitoa. Opettajan, jonka tunteja minulla on eniten (ikävä kyllä), sössötyksestä ei saa mitään tolkkua eikä sitä jatkuvasti kehtaa olla sanomassa "täh?" Eräs toinen opettaja korjaa oppilaan virheet jo ennen niiden tekemistä. Niinpä miettimisaikaa tai itsensä korjaamismahdollisuutta ei käytännössä edes ole. Mukavin opettajista on muuten vain hivenen creepy. Hänen ansiokseen/haitakseen voi mainita uskomattoman kyvyn leikkiä tyhmää: "Tooshite? (miksi), Dare? (kuka), Doko? (missä) Nani? (mikä/mitä), Daijoubu desu ka? (oletko kunnossa/onko kaikki hyvin.)" Toki onkin oppilaan kannalta hyvä, että opettaja vaatii sanomaan asiat oikein, mutta joskus vaan kyrsii ja turhauttaa sanoa asioita miettiessään: "Kyllä sinä - vittu - tasan tarkkaan tiedät, mitä minä tässä yritän sanoa..."

Gokusai kouryuu sentaa...siis kv-toimisto ei tee mitään oikein. Kv-toimiston ihmiset suhtautuvat meihin kuin päiväkotilapsiin ja ovat tietyissä asioissa hyysäämässä ja valvomassa kuin viimeistä päivää. Siis mallia: "muistattehan pyyhkiä perseenne paskalla käynnin jälkeen. Ja olis aika super-duperfantsua, jos vielä muistaisitte/osaisitte pestä kätenne." Sitten on asioita, joihin he eivät koske pitkällä tikullakaan. Jokunen teistä saattaa muistaa tapaus Hermannin, jolloin kaikki vastuu sysättiin muiden vaihtareiden niskaan. Erään amerikkalaisen maksamattomista laskuista kyseltiin Emily-mammalta ja pyydettiin, josko Emily voisi vaikka soittaa tälle toiselle jenkille tai hoitaa laskun tämän puolesta. Olin itse todistamassa tapausta...kyllä siinä meinasi leuka loksahtaa. Siis mitä helvettiä? Niin kuin me vaihtarit olisimme kollektiivisesti vastuussa muiden vaihtarien (siis yksilöiden) tekemisistä. Ihme touhua.

5. Roskikset - tai niiden puute. Yltiösiistiksi maaksi Japanissa on roskikset aivan uskomattoman harvassa. Kaduilla niitä ei ole missään ja joka puolella olevissa juoma-automaateissa on vain pullonkeruuloosteri. Edes juna-asemilla roskiksia ei meinaa olla - ainakaan laitureilla. Yleinen siisteys jää täällä kakkoseksi vain Singaporelle, mutta täytyy myöntää, että olen turhistuksissani syyllistynyt ryönän työntämiseen niihin pulloloostereihin ja pari kertaa jopa ihan suoranaiseen roskaamiseen. En pysty käsittämään, mihin paikalliset kaiken irtoroskan työntää. Kantelevatko taskuissaan/fag bageissään kunnes roska-astia osuu kohdalle. Mene ja tiedä.

6. Mieletön pakkausmateriaalien haaskaus. En ole varma, olenko aiemmin tullut maininneeksi, mutta Japanissa pieni on kaunista - varsinkin jos se on pakattu omaan, sievään pikkupakettiinsa. Esimerkiksi keksit ja karamellit saattavat monipakkauksen sisällä olla vielä erikseen pakattu (useimmiten muoviin/sellofaaniin.) Kaupoissa jopa yksittäinen jäätelöpuikko ollaan työntämässä omaan, pikkuruiseen muovikassiinsa. Sitä luulee olevansa ovela ottaessaan vanhoja kasseja (joita on kirjaimellisesti kaapin täydeltä) kauppareissulle mukaansa. Vaan kassapojat ja -tytöt ovat heittääntyneet oveliksi, sillä kuvio on yleensä seuraava; asiakas tuo romppeensa kassalle. Puotipuksu nappaa niistä hinnat ja asettelee ostoskoriin. Seuraavaksi on maksun vuoro - ja sillä aikaa, kun pahaa-aavistamaton asiakas kaivaa kuvettaan, pakkaa puotipuksu roinat valmiiksi muovikassiin. Siinä ei auta muistaa ulkoa fraasia "fukuro wa daijoubu/kekkou desu", jos pullat ja perunat on jo valmiiksi kassissa. Joskus on kyennyt livauttamaan em. fraasin hyvissä ajoin, jolloin puotipuksu yleensä tuijottaa kysyvästi takaisin kuin vajaaälyistä. Miten niin et tarvitse muovikassia? Ajattelu on päässyt muovautmaan nykyisille urilleen siitä syystä, että japanilaiset kuvittelevat vilpittömästi kykenevänsä tehokkaasti kierrättämään abouttiarallaa 90% kaikesta (muovi)jätteestään. Heille ei ole kukaan kertonut, että se on harhaluulo ja että muovin kierrättäminen itseasiassa kuormittaa luontoa, maksaa vitusti tonnia enemmän sekä aiheuttaa paljon enemmän kasvihuonepäästöjä kuin uuden pussin tekeminen. Jopa meikäläisen kaltainen, kaikkea muuta kuin ympäristäaktiivinen ihminen pyörittelee epätoivoissaan silmiään - niin silmiinpistävän häiritsevää se on. Perkeleen pölvästit.

7. (Yleisten vessojen) vessapaperi. Se on kans sitten sitä viheliäintä sorttia. Tiedättehän - juuri sellaista, joka repeilee kesken käytön ja hanuriosastolle jää loppupäiväksi semmoisia paperinmurusia ja -kikkareita pyörimään. Ja kun sattuu olemaan sitä rumempaa sukupuolta, niin myös kankkujen karvaverhoilu saa osansa tästä paperisilpusta. Ehkäpä se johtuu vain minusta, mutta mielestäni vessapaperin tulee kestää se yksi käyttökertansa rehellisesti loppuun asti eikä jäädä hiertämään vakoon seuraavaan suihkukertaan asti. Voiko se olla liikaa vaadittu? Kyse on kuitenkin mukavuustuotteesta. Joissain vaatimattomimmista (lue; aseman) vessoista puuttuu kaikki puitteet kuivata kätensä. Paperiarkit ovat harvinaisia, mutta yleensä niissä on edes kuumailmapuhaltimet. Näiden vessojen ulkopuolelle onkin "kätevästi" aseteltu sellaisia kortsuautomaatinnäköisiä vimpaimia, joista saa n. euron maksua vastaan pienen paperinenäliinapaketin. Kortsuautomaatteja ei muuten sitten ole.

8. Polkupyöräilijät. Kaikki aina jaksavat mainostaa sitä, miten Suomi on paska maa, kun siellä ei tueta polkupyöräilyä ja miten varsinkin Hollanti, Tanska, Kiina ja viimeisimpänä Japani (ainakin Rosa Meriläisen mukaan) ovat pyöräilijöiden paratiiseja. Ja paskat. Japanissa jalkakäytävät ovat hyvin kapeita, mutta silti valta osa pyöräilijöistä vaappuu jalankulkijoiden joukossa (joku viksu sentään ajelee autotien laidassa, jossa on monesti noin 1-1,5 metriä leveä "piennar.") Varsinkin 180-vuotiaat mummelit pööpöilevät pyöriensä kanssa kuin päättömät kanat; lisäksi heidän etenemisensä on hyvin epävakaata ja -tasapainoista. Näin ollen pyörä ei kuljekaan suoraan, vaan 2-3 metriä halkaisijaltaan olevaa siksakkia. Myös pyörien jarrut ovat joko niin kuluneet tai kuivat, että ne pitävät pahempaa ääntä kuin kirskuvat junanjarrut. Japanissa on myös hyvin yleistä ajaa kännissä pyörällä - eikä tasan tarkkaan KUKAAN käytä kypärää, milloinkaan eikä missään.

9. Turhamaisuus. Japanilainen nuoriso (varsinkin pojat/miehet) on aivan uskomattoman TURHAMAISTA. Missään en ole kauppojen hyllyjen nähnyt notkuvan näin paljon miesten erilaisia kosmetiikkaa. Varsinkin hiustuotteita (hiusvesiä, -geelejä ja -muotovaahtoja) on pilvin pimein. Silti tästä maasta ei etsimälläkään löydä miesten roll-on deodoranttia (ainakaan mitään kunnollista.) Hiukset ovat jostain miesten pakkomielle; jopa vessassa käydessään äijät hiplailevat hiuksiaan kuin pahimmatkin teiniprinsessat - ja käyttävät hiuspinnejä! Eikä edes vitsinä!

Tytöille annan paljon anteeksi, sillä vaikka he kiinnittävätkin todella paljon ulkonäköönsä huomiota - on lopputulos useimmiten erittäin onnistunut. Turhamainen mutta tyylitelty - jees. Turhamainen ja lutkahtava (ja tarkoitan TODELLA lutkahtava, sellaisiakin tyttöjä täällä piisaa) - ehdoton no-no.

10. Tupakka. Sitä polttaa moni, ja varsinkin ravintolassa polttavat ihmiset käyvät meikäläisen ja monen muun länkkärin hermoille. Daito Bunkan kusipäiset räkänokat polttavat ulkosalla sellaisillakin alueilla, joissa on metrinkorkuinen "tupakointi kielletty" -kyltti. Ajattelinkin, että ensi kerralla kannan sen kyltin niitten ääliöiden syliin ja kysyn viattomasti: "Miru?" (=näetkö.) Kyllä, Japanissa on ulkosallakin alueita, joissa tupakointi on kielletty, mutta japanilaiset tupakoitsijat ovat ehkä yksiä tämän planeetan itsekkäimpiä yksilöitä - he eivät edes ymmärrä, miksi jollakulla voisi olla jotain tupakan savua vastaan. Hyvänä juttuna pitää kuitenkin mainita, että tupakoida ei saa esim. juna-asemilla (edes laiturilla), ostareilla, virastoissa, julkisissa kulkuvälineissä/takseissa, jne. Jopa maantien varsilla olevissa pysähdyskeskuksissa (sillä sitä ne todella ovat, eikä mitään kämäisiä P-paikkoja) on tupakoitsijoille eristetty oma alueensa, jonka ulkopuolella ei saa polttaa. Niin, siis ulkona.

-------------------------------------------------------------------------------------

Nyt kuitenkin vielä parit esittelyt:

Mickey (oikealta nimeltään Qi (=tshi) Lee) on 16.7. 22 vuotta täyttävä, kiinalainen ystävättäreni. Kukaan ei kuitenkaan käytä hänen syntymänimeään, vaan töiden ulkopuolella hän on (myös äidilleen) Mickey ja töissä Ri-san (japsithan eivät tunne L-kirjainta.) Hänen äitinsä on naimisissa japanilaisen miehen kanssa, joten Mickey saapui tänne kohta 3 vuotta sitten Kiinan Chong Qingistä (= Tsong tshing.) Hän pitää tulisesta (siis todella tulisesta!) ruoasta ja on mitä mainioin kokki. Sai minut (joka piti kiinalaista keittiötä kirosanana) rakastamaan kiinalaista ruokaa. Hengailen hänen kanssaan nykyisin ylivoimaisesti eniten - huolimatta siitä, että hän käy koulun lisäksi tosi ahkerasti töissä. Hänen työpaikkansa on miltei asuntonsa vieressä sijaitseva sushi-ravintola, jossa olen syönyt tähänastisen elämäni parasta sushia. Suhteiden vuoksi saamme sieltä Tapsan kanssa aina reilut alennukset ja lisäksi Mickey on lahjoittanu aimo nipun -20% kuponkeja. Ei siis lainkaan huono diili. Tyhmempi voisi luulla, että olisin vähän ihastunut häneen.

Ozawa Yoshihide ja Manami. Ozawan sisarukset ovat (jopa japanilaisiksi) todella hyväkäytöksisiä, kohteliaita, huomaavaisia ja perinteikkäitä ihmisiä. Heidän matkassaan olin mm. siellä Hiroshimassa. Yoshi on itseäni muutaman kuukauden vanhempi, on valmistunut Daitosta ja hänellä on jo vakituinen työ. Tästä(kin) syystä hän on erittäin avokätinen ravintolaskuja maksettaessa (japanilaisen perinteen mukaan lasku jaetaan tasan, söipä kuka tahansa ja mitä hyvänsä) ja ottaa suurimman kantovastuun. Hän asuu vielä kotonaan, joten Yoshilla on paljon enemmän rahaa käytettävissään kuin meillä köyhillä vaihtareilla - ja hän tiedostaa sen kyllä. Pikkusisko Manami täyttää 23.7. 22 vuotta. Opiskelee vielä yliopistossa (ei tosin Daitossa) ja tekee osa-aikaduunia apteekissa. Hän kutsuu minua "henna-Harriksi" (=outo/pervo-Harri.) Opettaa mielellään japania Tapsalle ja minulle, mutta yleensä hänen opetuksensa edustavat joko tyttömäistä tai lapsenomaista puhetyyliä. (Sannalle ja muille japania taitaville tämä auennee - "onaka peko-peko", "onaka pan-pan" ynnä muuta vastaavaa.) Manami on hyvin tyttömäinen, mutta osoittaa aina todella kypsää asennetta, toisin kuin muut tuntemani japanittaret. Sanoo minua myös isoksi lapseksi, joten Manamin tai Mana-chanin asemesta kutsunkin häntä "(o)nee-saniksi/chaniksi" (="isosisko.") Kiertävät mielellään Japania ja yrittävät aina saada meitä gaijineita mukaan.

Manami (Manu-chan), Tomomi (alias vähän vaihtelee päivästä riippuen, useinmiten kuitenkin Tommis), Rika (Rinkku), Nonoka, Asuka, Yu, Rie sekä Noriko ovat tyttöjä, joiden kanssa hengailen silloin tällöin. Noriko osaa esitellä itsensä suomeksi. Hän opiskelee sivuaineenaan indonesiaa ja lähteekin Indonesiaan kuukaudeksi joskus vähän syssymmällä. Yu ja Rie ovat hänen kavereitaan. Rika, Tomomi ja Nonoka ovat kaveruksia, joiden kanssa olen tehnyt milloin mitäkin. Rikaa käytin jopa kerran ulkona, mutta ei aiheesta enempää. Tomomi on Tapsat ja minut tavattuaan tullut vakuuttuneeksi halustaan päästä Suomeen vaihtoon. Hänhän rakastaa Muumejakin jo valmiiksi. Innostuksissaan opetteli myös pari suomalaista kielisolmua. Manami (ei siis Ozawa) ihastui mahaani heti ensitapaamisella. Aina tavatessaa silittelee, taputtelee ja hieroo sitä kikattelun saattelemana. On tartuttanut saman tavan käytännössä myös kaikkiin muihinkin.

Sitten on se Tompan tyttöystävä, Sumino...olikohan sen sukunimi Sekine tms? "Taiteellisista syistä" hänen sukunimensä Naamakirjassa sisältää vain ko. nimen konsonantit. Go figure...Tomppakin mainitsi sen olevan vain tyhmää. No joka tapauksessa. Hirveästi en hänen kanssaan hengaile, koska niillä kahdella on kiire pitää hauskaa huvipuistoissa ja naida kuin kaniinit. Mutta Tompan välityksellä kommunikoimme paljonkin. Tarkoittaen sitä, että Sumino puhuu minusta verrattaen paljon Tompalle kahden kesken ja minä hänestä.



Loppukevennys: viittomakieliset uutiset

Ennen Kiinanmatkaa satuin aivan vahingossa näkemään japanilaiset viittomakieliset uutiset. Nauroin ääneen - ei siinä muutakaan voinut. Tämä tapahtui vielpä Kaikanin kerhohuoneessa, joten jos joku olisi ulkopuolella ollut kuuntelemassa, olisi hän varmasti pitänyt minua hulluna tai luullut minun katsovan hauskaakin komediaa.

Paikalliseen viittomakieleen kuuluu ilmeisesti olennaisena osana myös irvistykset ja naamanväänteet. En tietenkään viittomia ymmärtänyt, mutta olettaisin naamanvääntelyn toimivan eräänlaisena tehokeinona - vähän eri äänenpainojen tavoin. Säästä kerrottaessa viittoja irvisti siihen malliin tulevista sateista kertoessaan, että vähä-älyinenkin ymmärsi ottaa sontikan mukaan seuraavana päivä. Ja koska kyseessä oli vieläpä ukkosmyrsky, viittoili ukko kuin merihädässä ja irvisti niin, että silmät menivät viiruiksi ja takahampaat näkyivät. Nauroin niin että vesi tuli silmistä. En tietenkään pilkallisesti - se vaan näytti mielettömän huvittavalta. Siinä Suomen viittomakieliset uutiset pelkkine sääkarttoineen kalpenee kuin albiino talvisessa Lapissa.

Karheakurkkuisin terveisin,

Paska jätkä. Peace out!

P.S. Matkasta lisää, kunhan paranen. Kuvat olisivat Naamakirjassa, ellei se vittuillessaan kaataisi konetta aina kun yritän kuvia lisätä. Näin tällä kertaa...